"Olin kuusitoistavuotias, kun siskovainajani kanssa ensi kerran katsoin Luusin yönä onnen kuvastimeen ja näin silloin selvästi Hartikka-vainajan, vaikk'en häntä vielä muuten tuntenutkaan", kertoi Nilla.
"Mutta ettekö te kovin säikähtänyt?"
"Kylmäksihän minun ruumiini karahti ja pois täytyi lähteä kuvastimen edestä. Mutta voi sitä vielä selvemminkin nähdä ylkänsä, jos vain on rohkeutta ja minulla sitä tyttönä ollessani oli päätä jos mihin, ja toisella kertaa näinkin Hartikan täydessä koossaan."
"Kuinka se kävi?"
"Joulun aatto-iltana, kun kaikki olivat joulusaunassa, otin minä täysinäisen olutkannun käteeni ja kiersin saunan takaperin kävellen kolmasti myötä- ja kolmasti vastapäivään. Viimeisellä kierroksella tulla tohahti ankara myrskyn puuska ja kuului jyrinää ja räiskettä. Minä kävelin vain eteenpäin, vaikka polveni horjuivatkin, ja kun olin päässyt kierroksen umpeen, astui sama nihti, jonka olin kuvastimessakin nähnyt, vastaani, otti kädestäni olutkannun, tyhjensi sen pohjaa myöten ja katosi sitten myrskyn puuskaan. Ja eikös ollut ihmettä, että Hartikalla oli oikein tuliputkikin olalla, vaikkei sellaisista täällä silloin vielä mitään tietty."
"Sitä minä en uskaltaisi yrittää, en vaikka mitä luvattaisiin", puhkesi ylen jännittynyt Kristiina sanomaan, kysyen hetken vaitioltuaan:
"Mutta mahtanevatko he itse tietää, kun heidät kuvastimessa nähdään?"
"Tietävät kyllä", vakuutti Nilla, "silloin kun heistä haamu erkanee ja menee kuvastimeen, on heidän niin paha olla kuin olisivat kiirastulen vaivassa. Eräskin mies oli monien vuotten perästä surmannut vaimonsa, kun tämä kertoi nähneensä hänet Luusin yönä kuvastimessa. Siksi minäkään en uskaltanut koskaan Hartikka-vainajalle ilmaista, että olin hänet kahdesti nähnyt, ennenkuin toisistamme vielä mitään tiesimme."
"Hui kauheaa, kuinka sitä uskaltaa ollenkaan ruveta katsomaan!" pääsi
Kristiinalta.
Ulkona oli arvatenkin hieman ruvennut tuulemaan, sillä pellittömässä uuninpiipussa vihelsi ilmanhenki. Kristiina säpsähti, ja Nilla sanoi salaperäisesti: