"Taitaakin olla jo puoliyö käsissä."
Hän nousi ja sytytti toisen kynttilän sekä haki kirstusta oman teräskuvastimensa. Hiilellä teki hän pöytään ympyrän ja mutisten jotakin itsekseen sovitti hän molemmat kuvastimet vastakkain sen keskelle. Kuvastinten väliin laski hän oman kuluneen hopeasormuksensa sekä haki vielä kirstusta pienen nahkakukkaron, jonka hän asetti sormuksen rinnalle.
"Mitä siinä on?" kysyi Kristiina kuiskaten ja kuiskaamalla vastasi
Nilla:
"Siinä on pieni tilkkunen siitä Pyhän Henrikin kauhtanasta, joka hänellä oli päällään, kärsiessään marttyyrikuoleman. Sain sen kerran eräältä Rauman munkilta ja siitä on ollut suuri apu monessa asiassa. Eikä se ole pahaksi tuossakaan."
Tuon vähäisen pyhänjäännöksen läsnäolo oli omiaan vaimentamaan pahinta kammoa Kristiinan mielessä, ja hiukan turvallisemmaksi tunsi hän itsensä, ottaessaan käsiinsä Nillan tarjoamat kynttilät ja asettuessaan kuvastinten ääreen. Nilla poistui huoneen etäisimpään soppeen ja Kristiina alkoi ristinmerkin tehtyään tuijottaa pitkin toisessa kuvastimessa näkyvää valokujaa, supattaen puoliääneen:
Lucia lempeä, tulevia tietävä j.n.e.
Hänen jännityksensä kasvoi kasvamistaan. Huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus painosti häntä, ja kun yötuuli tohahti uuninpiipussa, säpsähti hän niin että oli vähällä kirkaista ja pudottaa kynttilät käsistään. Tuijotuksesta jäykistyivät hänen silmänsä ja kihahtivat vesille. Silloin näytti kujan äärimmäisessä päässä jotakin liikkuvan ja ikäänkuin hahmottuvan miehen muotoon. Heti pääsi häneltä hiljainen huudahdus, hän laski kynttilät pöydälle ja pakeni Nillan luo nurkkaan.
"Lapsi kulta, joko sinä näit? Mitä siellä näkyi?" alkoi Nilla hätäisesti udella.
Mutta Kristiinalla värisi koko ruumis ja hän peitti käsillä silmänsä.
"Voi, voi! sanoisit nyt mummolle, mitä siellä kuvastimessa näkyi", hätäili Nilla.