— Onko muitakin ylioppilaita sosialisteja? kysyi Hilma voimatta sen kauemmin uteliaisuuttaan hillitä.
— Ei minun tietääkseni, vastasi Markus, tuntien samalla ikäänkuin sisäistä mielihyvää siitä, että hän yksin sai olla sellainen harvinaisuus.
— Mutta olettekos te sosialisteja? kysyi hän ja hymähti, kun mieleen juolahti lahkolaisten tapa tuolla tavoin tunnustella toisten ihmisten uskonnollista kantaa.
Sisarukset katsahtivat hymyillen toisiinsa ja Olga vastasi:
— En uskalla häntä niin varmaan sanoa. Työmiestä me kyllä luemme ja minä olen työväenyhdistyksen jäsen. Mitäpäs ne meikäläiset juuri muutakaan voivat olla kuin sosialisteja.
— Minä ainakin tahdon päästä kapitalistiksi, ilmoitti Hilma.
— Niin, sinä. Hänhän uneksiikin aina päästä naimisiin jonkun rikkaan kanssa, ettei tarvitsisi aamusta iltaan neuloa.
— Hyi sinua!
Kaikki nauroivat ja sitten syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus silmäili vieressään pöydällä olevia kirjoja. Siinä oli kansankirjaston merkeillä varustettu, monissa käsissä tahraantunut ja tahkealehtinen Walter Scottin "Lammermoorin morsian", Kauppis-Heikin "Viija" ja Sienkiewiczin "Quo vadis?" sekä joitakin sisarusten omia kirjoja.
— Te harrastatte kirjallisuuttakin? virkahti Markus.