— Iltaisin ja sunnuntaisin me useinkin luemme, selitti Olga. — Minä niitä haen kansankirjastosta, mutta Hilma tahtoo päivälläkin unohtua niiden ääreen, varsinkin kun sattuu joku jännittävämpi kirja.
Hilma tahtoi nähtävästi heti kostaa, sillä hän sanoi aivan asiaan kuulumattomasti:
— Viime viikolla lopetimme Teuvo Pakkalan "Elsan" ja sitä luettaessa
Olga itki niin…
— Häpeä! keskeytti hänet vanhempi sisko ja sitten oltiin taas ääneti.
Eteisestä alkoi kuulua räikeätä hanurinsoittoa. Arasti katsahti Olga
Markukseen ja virkkoi sitten kuin anteeksipyytäen:
— Talonmiehen poika siellä taas renkuttaa. Tässä asuu jokseenkin ikäviä ihmisiä ja me olisimme jo muuttaneetkin, vaan ei käy laatuun kun tämä on koko vuodeksi vuokrattu ja kun muualta on vaikea näinkään halvalla saada asuntoa.
— Oletteko te saanut koko kesän olla täällä? kysyi Markus osaaottavasti.
— Kyllä melkein. Ainoastaan juhannuksen aikana olimme pari viikkoa Viipurissa äidin luona. Eihän täällä ole juuri hauska kesällä työskennellä, kun tietää miten ihanaa maalla on ja kun omaan huoneeseen ei päivä hetkeksikään pilkistä. Mutta minkäpäs sille voi, täytyy vain tyytyä.
Tätä sanoessaan näytti Olga niin vakavalta ja kulmien seutuville ilmestyi väsynyt piirre.
Kun Olga laittoi valmiin ompeluksen kääreeseen, kysyi Markus, oliko heidän mentävä viemään sitä jonnekin ja saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän hymyillen: