— On niin, kokonaista kaksi poikaa tulla hurahti samalla kertaa. Tätä sanoessaan koetti Tuominen näyttää iloiselta ja terhakalta, mutta Markus huomasi kuitenkin, että tämä kaksinkertainen väenlisäys oli myös tuonut joukon uusia huolia Tuomisen perheeseen. Eikä kummakaan, sillä olihan mies parasta aikaa lakossa. Sen muistaen virkkoi Markus:
— Te sitä olette saanut siirtyä lakosta lakkoon. Kuinkas sen ensimmäisen lakon kävi, tokko se ehti vielä päättyäkään?
Tuominen synkkeni huomattavasti vastatessaan:
— Eiköpä se lie ollut jo päätöksissä. Herrat ottivat järjestymättömiä tilalle ja omasta joukostakin ilmestyi muutamia rikkureita.
— Te menetitte siis työpaikan?
— Mennyttä se on, mutta sillä ei väliä nyt, kun köyhälistö nousee valtaan.
— Te uskotte siis, että niin käy?
— No varmasti! innostui Tuominen unohtaen samalla omat yksityishuolensa ja vastoinkäymisensä. — Vanha virkavaltahan on kokonaan jo pyhkäisty pois ja valta on meidän käsissämme.
Markuksella oli omat epäilyksensä tämän vallan pysyväisyyteen nähden, mutta hän ei hennonut niitä tuoda esille. Hän antoi Tuomisen pitää haaveensa, kuten hänellä itselläänkin oli omansa, sekä nauttia eheästä juhlatuulesta keskellä painavia arkihuolia.
Maan ylimmällä hallitusmiehellä oli sentään muitakin vartioita kuin kansalliskaartilaiset. Palatsin pihalle oli sijoitettu muutamia komppanioita venäläistä sotaväkeä. Markus huomasi sen vahdinmuutoksen aikana ja samalla sai hän yhtä ja toista ajattelemisen aihetta. Hän oli juhlahuumauksessaan monien muiden tavalla miltei kokonaan unohtanut venäläisen sotaväen olemassaolon. Sotilashenkilöitä ei nimittäin ollut lainkaan näkynyt kaduilla, vaan he olivat pysyneet visusti kasarmeissaan.