Vahdista lähtevä sotaväen osasto marssi, kansalliskaartilaisten antaessa tietä, palatsin editse kauppatorille. Upseerit olivat nähtävästi kehottaneet miehiä näyttämään ryhtiään, sillä he astuivat tavallista paljon jäykempinä ja polkivat jalkansa vihaisesti katuun. Jokaisen kasvoissa kuvastui hermostunutta jännittyneisyyttä ja uhkaa. Katu tömisi, kun he syrjilleen katsomatta marssivat ohitse ja ilman täytti hetkeksi aikaa sakea tökötinhaju.
— Näyttivät siltä, ettei niitä ole hyvä mennä ärsyttämään, virkkoi muuan vanhempi työläiskaartilainen.
Siihen ei kukaan puhunut mitään ja kaikki tuntuivat miettivän, ettei asema ollut niinkään vaaraton kuin miltä se ensi silmäyksellä näytti. Mutta yleisessä humussa oli suurin osa ihmisiä sen kokonaan unohtanut ja varsinkin nuoremmat olivat laskeneet mielikuvituksensa valloilleen sekä leikkivät innostuneesti vallankumousta aivankuin aseman herruus olisi vastaan kiistämättä ollut heidän. Että melkoinen osa vanhempaakin ikäluokkaa otti asian siten, osoitti kuinka lapsenkengissä Suomen kansa valtiollisiin tosiasioihin nähden vielä kulki.
Muutoin oli järjestys kaduilla ja kaikkialla yleisön keskuudessa erinomainen. Kenraalikuvernöörin palatsia vartioivien kansalliskaartilaisten tehtävä supistui siihen, että he neuvoivat siitä ohitse pyrkivää yleisöä kiertämään keskiesplanaadin kautta. Innokkain tässä toimessa oli eräs kuuromykkä mies, joka työläiskaartiin kuuluvana oli sitonut käsivarteensa punaruutuisen nenäliinan. Käsillään hosuen ja mölisten ehätti hän jokaisen eteen, joka läpimenon aikomuksissa läheni vartioketjua. Piittaamatta vähääkään säikähtyneiden naisten kiljauksista tai niistä vihaisista silmäyksistä, joita häneen heitettiin, jatkoi hän väsymättömällä innolla hosumista, mölyämistä ja viittilöimistä, herättäen kansanjoukoissa sekaisin naurua ja paheksumista.
Iltahämärissä marssi Markuksen komppania pois kenraalikuvernöörin talolta ja sijalle tuli toinen. Syötyään ylioppilastalolla voileipiä ja kylmiä piirakoita lähti Markus käymään asunnossaan, sillä seuraava vartiovuoro alkoi vasta kello kahdeltatoista yöllä.
Paljosta kävelystä ja seisomisesta väsyneenä heittäytyi hän keinutuoliin, lepuuttaakseen hiukan jäseniään. Unta hän ei kuitenkaan tuntenut kaipaavansa, sillä päivän vaikutelmista oli hänen mielensä vielä virkeänä ja valppaana.
Olgan kuva, sellaisena kuin hän oli esiintynyt äsken Kasarminkadulla, palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Sen huolekkaan ja äidillisen piirteen johdosta, joka Olgassa oli yhä enemmän alkanut Markukselle selvetä, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet oman kodin perustamiseen. Tähän saakka oli yhteiselämä Olgan kanssa ja oma koti esiintyneet hänelle ainoastaan tulevaisuuden mielikuvana. Mutta tänään, Olgan lähdettyä hänen luotaan Kasarminkadulta, oli hänessä entistä voimakkaampana herännyt oman kodin kaipuu ja hän oli tehnyt itselleen kysymyksen, eikö sen perustaminen voinut jo kaikista lähimmässä tulevaisuudessa käydä päinsä. Yhä uudelleen ja uudelleen olivat hänen ajatuksensa päivän kuluessa palanneet tähän asiaan ja se oli alkanut näyttää yhä mahdollisemmalta. Nyt teki hän muutamia käytännöllisiä laskelmia ja huomasi, että hän hyvin voi mennä naimisiin jo ennen opintojen päättymistä.
Kuten tavallista, valtasi hänet, asiasta kerran selville päästyään, rajaton kiihko viedä se mitä pikimmin perille. Hän ponnahti ylös keinutuolista ja varustautui lähtemään Olgan luo, esittääkseen hänelle asian heti tuoreeltaan.
Laskeuduttuaan alas kadulle tunkeutui hänen mieleensä kuitenkin pieni epäilys. Oliko tämä nyt laitaa, kysyi hän itseltään, että hän keskellä tätä yleistä kaaosta, jolloin kaikkien mieliä jännitti yksinomaan isänmaan asia, takertui yhtäkkiä kodin perustamisajatuksiin? Näitä epäilyksiä torjuessaan sai hän odottamatonta apua itse Goetheltä, sillä yhtäkkiä muistui hänen mieleensä runoelmasta "Hermann und Dorothea" eräs kohta, jonka hän kouluaikana oli erikoisella mielihyvällä ja ikäänkuin ennakkovaistolla mieleensä painanut. Pimeätä katua astellessaan kertasi hän ääneensä säkeet, joilla Hermannin äiti rohkaisi lemmen kahleisiin joutunutta poikaansa:
"Darum lob' ich dich, Hermann, dass du mitt reinem Vertrauen
Auch ein Mädchen dir denkst in diesen traurigen Zeiten,
Und es wagtest zu frein im Krieg und über den Trümmern."