— Mitä kaikkea sinulle kuuluu? tiedusteli Veli uteliaana.
— Eipä mitään erikoisempaa, vastasi Markus vallan arkipäiväisesti ja ryhtyi jakamaan kortteja.
Veli seurasi hetken äänetönnä pelin kulkua, mutta sanoi sitten ikävystyneenä Markukselle:
— Kuule, lähdetään pois, täällä on niin kamalan raskas ilma.
— Taitaa olla, vaikka minä en tiedä siitä mitään. Mutta joutaapa täältä lähtemäänkin.
Markus heitti kortit kädestään pöydälle ja seurasi toveriaan ulos. He lähtivät astelemaan Veljen asuntoa kohti ja matkalla liittyi heidän seuraansa eräs kolmaskin toveri.
— Sinä olet kai ollut kansalliskaartissa? virkkoi Veli heidän kävellessään.
— Niin olen, vastasi Markus. — Entäs mitä sinä olet puuhannut, kun sinua ei ole näkynyt koko lakkoaikana?
— Olen flaneerannut pitkin katuja, katsellut ympärilleni sekä ollut muutamissa kokouksissa.
Veli oli vakavan, miltei uhkaavan näköinen ja Markus alkoi aavistaa hänellä olevan jotakin hampaankolossa. Kun he olivat ehtineet Veljen asuntoon, asettuneet istumaan ja saaneet paperossit palamaan, alkoi purkaus. Veli oli ollut vanhojen fennojen kokouksissa kirjallisuudenseuran talolla sekä imenyt siellä itsensä täyteen sitä ärtyistä katkeruutta, jota mainitun puolueen keskuudessa olivat synnyttäneet viime päivinä heikäläisiä virkamiehiä kohdanneet loukkaukset. Varsinkin oli Veli kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän puolueensa kokouksissa oli kuullut Turun tapauksista; kuinka katuyleisö siellä oli ruokottomasti häväissyt, jopa rääkännytkin hovioikeuden virkamiehiä. Kun hän kiihtyneessä äänilajissa oli tehnyt selkoa kaikista kuulemistaan, lopetti hän sanottavansa seuraavalla kiukkuisella purkauksella: