— Älkää te luulkokaan, että tämä on viimeinen tilinteko! Pitäkööt nyt kagaalit orgioitaan, kyllä se heillekin koittaa tilinteonpäivä, jahka suomalainen puolue on päässyt vapautumaan siitä painolastista, jota sen hartioille on näinä vuosina kertynyt. Tämän jälkeen täytyy jokaisen olla selvillä rajoista!
Viimeisiä sanoja lausuessaan katsoi Veli vaativasti Markukseen. Tälle oli Veljen kiihko kokonaan odottamatonta, sillä joistakin sattuneista häiriöistä ja yleisöjoukon vallattomuuksista huolimatta oli hän luullut koko kansan puolueisiin katsomatta olleen yksimielisen. Hän oli kuin yksinkertainen sotilas, joka näännyksiin saakka oli toimittanut palvelusta rintamassa, luullen koko armeijan ylimmästä alimpaan tehneen samoin ja samassa mielessä. Mutta nyt sai hän hämmästyksekseen havaita, että ylempänä esikunnassa eivät asiat olleetkaan sillä kannalla, vaan että puoluevimma oli siellä leimahtanut entistä katkerampaan paloon.
— Ei sinunkaan käy enää laatuun hoippua puolelle ja toiselle, vaan sinun on merkittävä kantasi selvästi! jatkoi Veli, käyden nyt avoimesti Markuksen kimppuun ja pitäen kaikupohjanaan toveria, joka kadulla oli liittynyt heidän seuraansa ja joka vaieten istui syrjempänä.
— Mutta eikö minun kantani ole kyllin selvä, sopersi Markus, joutuen yhä enemmän hämilleen. — Olenhan minä sosialisti, mikäli tässä puoluerajoja tarvitaan.
— Sosialisti! kertasi Veli ivallisesti. — Sosialistinahan sinun pitäisi kuulua työväen kaartiin, mutta sinä vedätkin yhtä köyttä kagaaliylioppilasten kanssa!
Ennenkuin Markus ehti vastata, että hän on ylioppilaskaartissa nähnyt monta vanhaa fennoakin, jatkoi Veli kiihkeästi:
— Että joku kaupunkilaisnulikka kuuluu kagaaliin, niin sen nyt voi vielä käsittää, mutta että sinä maalaisena ja talonpojanpoikana lukeudut samaan joukkoon, se on miltei anteeksi antamatonta. Kehtaat kuulua joukkoon, joka on häväissyt Yrjö-Koskista ja kuitenkaan sinä et voisi olla ylioppilas ilman samaa Yrjö-Koskista, koska meillä ilman häntä ei olisi suomenkielisiä kouluja!
Kun Veli näin vain ilman muuta luki hänet kagaaliin kuuluvaksi ja sen perusteella ripitti häntä tällä odottamattomalla tavalla, se sai Markuksen hämmästyksestä ja loukkaantumisesta sanattomaksi. Sitäpaitsi saattoi hänet rajaton väsymyskin kykenemättömäksi ja ennen kaikkea haluttomaksi antautumaan kiihkeään väittelyyn. Hän tunsi vain halua päästä mitä pikimmin asuntoonsa ja saada hiukkasen levähtää.
He lähtivät kolmisin alas kaupungille. Veljeä tuntui ärsyttävän se, ettei Markus vastannut mitään hänen hyökkäyksiinsä. Hän tuhkaili nenäänsä ja tuntui latailevan itseään uuteen purkaukseen kuin pienoispilvi, joka oli imeytynyt täyteen sitä sähköä, mitä vanhain fennojen puoluekokous oli nähtävästi ollut täynnä.
Markus kulkeutui tahallaan edelle molemmista tovereistaan ja kun oli tultu Esplanaadille, joudutti hän yhä enemmän askeleitaan, kunnes ihmisvirta yks kaks erotti hänet näistä. Nyt lähti hän suoraa päätä ja mistään katukohtauksista piittaamatta astumaan Rauhankadulle. Päästyään vihdoinkin omaan huoneeseensa heittäytyi hän riisuutumatta vuoteeseen, vaipuen siinä tuokiossa raskaaseen uneen.