Joka aamu oli hän lähtenyt kaupungille työtä kuulustelemaan ja palannut aina iltaisin väsyneenä ja masentuneena. Jos hän joskus näillä tuloksettomilla retkillään oli onnistunut paremmassa asemassa olevilta tovereiltaan lainaamaan jonkun markan, oli hän jo ilahtunut siinä määrin, että oli kyennyt vaimoaankin lohduttamaan parempien päivien toivolla. Mutta yhä harvinaisemmiksi olivat nämäkin vähäiset kosteikkokohdat alkaneet käydä ja hän ei tiennyt, mihin vielä mennä ja kenen puoleen kääntyä. Lähdettävä sitä kuitenkin oli, sillä kotona oli hänen mahdoton oleskella niin kauan kuin perheen toimeentulo oli kokonaan tyhjän pohjalla.
Ikäänkuin etsien Työmiehen numerosta jotakin pelastavaa ajatuksen kipinää, käänteli hän sitä yhä kiihkeämmin käsissään, huolimatta siitä, että hän oli jo illalla lukenut sen kutakuinkin tarkkaan läpi. Vaimo sai toisen pojan juuri kapaloiduksi ja asettaen sen vuoteelle otti toisen käsille. Se jatkoi äidin hyssyttelystä huolimatta huutamistaan ja yksin jäätyään korotti nyt kapaloitu velikin äänensä. Äiti teki kaikkensa, minkä hänen yövalvonnasta nääntyneet voimansa suinkin sallivat, vaientaakseen kaksosia, mutta itsepintaista ja läpitunkevaa parkumista jatkui herkeämättä. Se tunkeutui kuin vihlova puikko isän ja äidin aivoihin, pannen heidän ärtyneet hermonsa äärimmäiselle koetukselle. Tavan takaa silmäsi Tuominen vaimoaan ja näki, että hänen hermonsa pettävät siinä tuokiossa ja että koht'siltään tapahtuu jotakin kaameata. Mutta siitä huolimatta istui hän kuin loihdittuna alallaan keinutuolissa. Sanomalehti hänen käsissään ratisi yhtä mittaa ja vihaisesti pureskeli hän loppuun palanutta paperossin pätkää.
Yhtäkkiä näki Tuominen vaimonsa kasvojen pelottavasti vääntyvän, hän heitti pojan sylistään vuoteen päälle ja tukkaansa tarttuen huusi:
— Voi, herra ju-umala tätä elämää!
Se oli läpi seinien tunkeva, kaamea ja hermoja vihlova huuto. Samalla tarttui vaimo hurjan hermokohtauksen vallassa tukkaansa, niin että se ratisi juuriaan myöten ja suuria hiustukkoja irtautui lattialle.
Kauhistuneena viskasi Tuominen sanomalehden kädestään ja karkasi vaimoaan hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saadessaan hänet estetyksi tukkaansa raatelemasta ja vaatteitaan repimästä. Heidän rynnistellessään kaatui pöytä suurella ryminällä ja aina väliin päästi vaimo vihlovan kiljahduksen, joka kuului yli kaksosten parkunan.
Eteisestä kuului hätäisiä ääniä ja kiireisiä askeleita. Ovi temmattiin auki ja räätälin eukko sekä talonmiehen lihava ja ahdasrintainen muija asettuivat kynnykselle siunailemaan. Heidän takaansa kurkisteli räätälin lähimpänä huonenaapurina asuva yksinäinen nainen. Hammastaudin takia ajettunutta poskeaan hieroen seurasi hän tylsin ilmein huoneessa tapahtuvaa rynnistelyä, parkuen lopuksi havaintonsa kysymykseen:
— Onks toi nainen känniss' vai?
Tuominen oli tällä välin saanut vaimonsa istutetuksi keinutuoliin, missä hän alkoi vähitellen tyyntyä. Kuullessaan tuon typerän kysymyksen ovelta, huomasi Tuominen vasta noiden syrjäläisten läsnäolon.
— Ei täällä ole mitään kometiaa nähtävänä! äsähti hän heille vihaisesti ja läheni sulkeakseen oven.