Kun akat olivat poistuneet kynnykseltä, huomasi Tuominen heidän takanaan Olgan, joka hätääntynein ilmein tiedusteli, mitä heillä oli tapahtunut. Tuominen pyysi häntä astumaan sisälle, sulkien oven hänen jälkeensä.
Vaimo oli nyt kokonaan rauhoittunut sekä puhjennut vapauttavaan itkuun. Kaksosetkin olivat yhtäkkiä vaienneet, tuijotellen typertyneen näköisinä ylös kattoon.
— Hermokohtaus… hermokohtaus vain… kyllä se… kyllä se jo asettuu siitä, selitti Tuominen hengästyneenä Olgalle, joka hämmästyneenä ja neuvotonna oli pysähtynyt keinutuolin viereen.
Huomatessaan, että pahin oli jo ohitse ja että vaimo alkoi itkustaankin tyyntyä, veti Tuominen takin ylleen ja pyysi Olgaa, jos suinkin mahdollista, viivähtämään vaimonsa seurassa, että hän itse pääsisi kaupungilla käymään. Vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä mitä varten hänen tuli sinne niin kiiruusti lähteä, oli hänellä kuitenkin tulinen hoppu päästä ulos raittiiseen ilmaan selvitelläkseen ajatuksiaan sekä koettaakseen keksiä jotakin apua perheensä tukalaan asemaan.
Hän hoippui voimanponnistuksestaan ja päästään oli hän niin pyörällä, ettei hän ollenkaan tajunnut, mitä päämäärää kohti hänen oli pyrittävä. Törmäillen pahki vastaantuleviin kulki hän vaistomaisesti keskikaupunkia kohti.
Tultuaan Wladimirinkadulle havahtui hän siihen, että kuuli nimeään mainittavan. Hän sai kuitenkin hyvän aikaa tuijottaa silmiin edessään seisovaa miestä, ennenkuin hänelle selvisi, että se oli Virtanen, hänen entinen työ- ja lakkotoverinsa.
— Oletko sinä humalassa vai? kysyi Virtanen tervehdittyään.
— Humalassa? sopersi Tuominen. — Elä, hyvä mies puhu syntiä! Kuka tässä humalassa olisi, kun leipäpalasta on kiipeli.
— No tule sitten pitkästä aikaa juomaan mun kanssani pullo olutta, ehdotti Virtanen.
— Onkos sinulla sitten rahoja? kysyi Tuominen ja hänen katseessaan vilahti vaisu toivonkipinä.