— No aina sen verran, vastasi Virtanen vältellen. Tuominen mietti hetkisen ja ehdotti sitten arastellen:
— Mutta jos jätettäisiin oluet parempiin aikoihin ja sinä lainaisit osan rahoistasi minulle. Kotona tarvittaisiin kovin kipeästi sellaista tavaraa.
— Ei sitä niin paljon ole, että sillä oikeita reikiä pystyisi paikkaamaan, selitti Virtanen. — Mutta pään täyden olutta me sillä aina saamme. Enkä minä, hitto vieköön, ole itsekään syönyt moneen herran aikaan, mutta ruokatavaroihin minä en sittenkään uhraa näitä pennejäni. Täytyy panna ne siihen, jota varten ne on hankittukin. Niinhän sitä sanotaan, että vaikka tosi tarpeeseen ei saisi rahaa itkemälläkään, niin viinaan aina saa. Viina minullakin oli mielessä, kun minä näitä rahoja hommasin ja siksi minun nyt täytyy ryypätä. Tule pois vain sinäkin, kyllä minä tarjoan.
Tuominen oli jälleen kuin kokoon painunut ja tahdottomasti seurasi hän Virtasta. Tämä pysähtyi erään korkeilla kivijaloilla seisovan vanhan puurakennuksen luo, jonka ikkunoissa suurin kirjaimin näkyivät vuorotellen sanat: Restaurant — Ravintola.
— Jos poikettais tuonne, vai onko se niitä herrain kapakoita?
— Ei se nyt ainakaan mahda niitä fiineimpiä olla, arveli Tuominen.
— No mennään sitten, rohkaisihe Virtanen. — Mene sinä edellä, sinulla on vähän herraskaisempi munteerinki, ja hän työnsi Tuomisen portaille, jotka jyrkkinä kohosivat ylös.
25.
Kapakan ovenvartija, lihavahko elähtänyt äijä pussistunein silmänalusin, päällään kuluneisuuttaan kiiltävä kaluunatakki ja suupielessä hajalle pureskeltu sikarinpätkä, kohosi tuoliltaan oven pielessä ja heitti miehiin epäluuloisen silmäyksen sekä teki eleen kuin aikoen palauttaa heidät kynnykseltä takaisin. Mutta sitten hän nähtävästi päätteli nopeasti mielessään, että koska miehet ovat ennestään selviä ja ravintolassa näin aamulla oli vasta harvoja vieraita, niin hän saattoi huoleti antaa heidän tyhjentää kolikkonsa talon hyväksi, sillä uloshan hän kykenisi heidät aina saamaan, jollei muuten niin turvautumalla talon edustalla käyskentelevään konstaapeliin. Hän päästi siis heidät sisälle ja peukalollaan tönäisten osoitti heille paikan ränsistyneen pöydän ääressä lähellä ovea, missä he olivat hänen välittömän silmälläpitonsa alaisina.
Se oli tyypillinen toisen luokan helsinkiläiskapakka kuluneine ja hieman likaisine kalustoineen, tursistuneine tarjoilijattarineen, polyfoonineen ja ränsistyneine biljardi-pöytineen. Niitä tapaa kaikista lukuisimmin Henrikin esplanaadin ja Fredrikinkadun välisessä osassa kaupunkia ja kaikki ne ovat paikkoja, joissa rappeutuvat herrasmiehet alaspäin painuessaan sekä syvistä riveistä porvarisluokkaan kiipeävät nousukkaat kohtaavat toisensa ja ennen lopullista sivuuttamistaan hetkisen hankautuvat toisiaan vasten.