Lähelle tarjoilupöytää; jonka takana istui sukkaa kutoen lihava emäntä, oli sijoittunut viisihenkinen seurue. Sen keskustana ja hallitsevana henkilöllisyytenä oli muuan tyypillinen kapakkahuijari, lihava, äänekäs ja raakasanainen nousukas. Hänellä oli salkku edessään pöydällä ja koska hän nähtävästikin oli se, joka tarjosi koko pöytäseurueelle, pitivät toiset velvollisuutenaan nauraa hohottaa hänen kömpelöille sukkeluuksilleen sekä kutsua häntä tuomariksi, siten sekä imarrellakseen häntä että samalla herättääkseen syrjäisissä kunnioitusta koko seuruetta kohtaan. Toinen huomattava henkilöllisyys tässä seurassa oli kuluneeseen asuun puettu, kaljupäinen ukko, jonka punertavalla bakkusnenällä oli luusankaiset kakkulat. Hänen käytöksensä ja eleensä osoittivat synnynnäistä herrasmiestä. "Tuomarin" sukkeluudet olivat kaikki häneen tähdättyjä ja aina kun ne kävivät liian paksuiksi ja ylimielisiksi, ryhdisti vanhus itseään ja sutkautteli takaisin odottamattoman terävästi ja sattuvasti. Se vaistomainen kunnioitus, jota raa'inkin ihminen tuntee sivistyksen muotoja kohtaan, sai silloin "tuomarin" alentamaan ääntänsä sekä ikäänkuin kutistumaan kokoon. Sekä nöyrtymisensä merkiksi että saadakseen valta-asemansa takaisin tilasi hän nopeasti uutta juotavaa. Saatuaan lasinsa täyteen heltyi vanhus jälleen ja niin vallitsi jonkun aikaa tasa-arvoinen sovinto, kunnes "tuomari" taaskin paisui ja entinen leikki alkoi uudelleen.
Muut kolme olivat vähäpätöisyyksiä, jotka tarjoilun korvaukseksi katsoivat velvollisuudekseen nauraa hohottaa kaikelle mitä lausuttiin, pitäen kuitenkin visusti sen varan, että he "tuomarin" sukkeluuksille nauroivat äänekkäämmin ja pitempään. Biljardihuoneessa, jonne johtava ovi oli auki, oli muutamia kaikesta päättäen latojia tai paikattomia kauppa-apulaisia, jotka väliin olutta maistaen häärivät pöydän ympärillä hihasillaan ja tärkeinä, ojennellen sauvojaan ja kalistellen luisia pelipalloja.
Tuomisen ja Virtasen pöydän ääreen ilmestyi jostakin tarjoilijatar, jonka paljaat ja rasvaiset käsivarret näyttivät liiasta lihakkuudestaan saaneen sinipunervia täpliä. Mitään virkkamatta silmäili hän ylimielisen näköisenä kumpaakin miestä päästä kantapäähän. Virtanen rykäisi ja rohkaistuneena siitä, että ensimmäinen vaikeus ovenvartijan hahmossa oli kaikella kunnialla voitettu, katsoa luimautti hän kulmainsa alta vinosti tarjoilijatarta sekä pyysi pari pulloa olutta.
Mitään vastaamatta poistui tämä tarjoilupöydän luo ja miehet näkivät hänen puhuvan jotakin emännälle, joka vuorostaan kurottautui sijaltaan ja syynäsi heitä katseellaan. Nähdessään ovenvartijan levollisena paikallaan nyykäytti hän tarjoilijattarelle päätään. Kohta sen jälkeen pamahti kaksi korkkia ja kolahtaen ilmestyi miesten pöydälle kaksi kokonaista olutpulloa.
— No kippis nyt sitten! sanoi Virtanen täytettyään molempain lasit sekä tyhjentäen omansa yhdellä siemauksella pohjaan.
Kun he olivat samaan menoon tyhjentäneet vielä toisetkin lasit vaahtoineen päivineen, tunsivat he hieman kotiutuvansa sekä vapautuvansa siitä painostuksesta, jota he oudon ympäristön sekä varsinkin monien epäluuloisten katseiden johdosta olivat tunteneet. He kaivoivat ylätaskuistaan paksut pennin paperossit, sytyttivät ne palamaan ja koettivat panna keskustelua käyntiin.
— No sinä sitä olet tainnut onnistua saamaan työtä, koska olet rahoissa? tiedusteli Tuominen.
— Koiranhäntää! vastasi Virtanen. — En yhtä ainutta päivää ole ollut työssä sitten sen meidän lakkomme.
Olut oli kihonnut jo tuntuvasti hänen päähänsä, hän tuli avomieliseksi ja alkoi ripittää itseään Tuomiselle.
— Kyllä se on oikeata koiran elämää tämä työttömän elämä, alkoi hän, — kun raavaan miehen täytyy melkein kerjäämällä henkeään elätellä. Sillä mitäpä muuta se on kuin kerjäämistä, että täytyy muka lainan nimellä nyhtää hilkku sieltä, toinen täältä, niin että saisi henkensä niukuin naukuin viedyksi seuraavaan päivään. Kyllä tässä on jo monasti tullut rasvattu naru mieleen… Ja nyt tässä on lopuksi jouduttu asunnon suhteenkin ajelulle…