— Mitenkä niin? tiedusteli Tuominen, jonka tarkkaavaisuus alkoi höltyä, sillä Virtanen puhui jo sammaltaen ja kangerrellen.
— No kun tässä muuanna iltana tuli kännipäissä vähän rähjätyksi kortteeripaikassa, niin ajoivat pois ja ottivat palttoon hyyrin pantiksi. Sen jälkeen olen viettänyt öitä minkä missäkin. Viime yönä makasin kuin koira käppyrässä muutaman uutisrakennuksen akkunankynnyksellä. Eihän siinä oikeaa unta saanut ja koko yön minä hunteerasin, mistä saada sen verran rahaa, että saisi vielä kerran kunnollisen pään täyden… sitten menköön kaikki vaikka päin…
— Mutta mistä sinä sitten sait rahoja? keskeytti Tuominen.
— Sainpahan vain, vastasi Virtanen ja iski toista silmäänsä.
Tuomista alkoi epäilyttää, että Virtanen on saanut rahansa epärehellisellä tavalla. Se lisäsi hänen hermostuneisuuttaan. Vaikka hän oli juonut yhtä monta lasia kuin Virtanenkin, ei hän ollut vielä yhtään juovuksissa, aivankuin se levottomuus, joka kyti hänen sydämensä pohjalla, olisi lasi lasilta niellyt kaikki humalanmahdollisuudet. Hän näki yhtä mittaa edessään vaimonsa kalpeat kasvot sekä kuuli korvissaan kaksosten parkunan ja hänen suonissaan poltteli kiire päästä liikkeelle, etsimään jotakin avun mahdollisuuksia.
Virtanen tilasi lisää olutta sekä juopui juopumistaan.
— Se… se… kuule, sinä Tuominen, mikä se ylioppilas nyt olikaan? Hän ponnisti muistiaan ja hänen päänsä painui sitä tehdessä yhä alemmas.
— Se… siellä sinun nimipäivilläs? koetti hän sokertaa.
— Kaarlelako? auttoi Tuominen hajamielisesti.
— Se juuri! innostui Virtanen ja nosti jälleen päänsä pystyyn. — Niin kuulehan, tuota, tiedäks, että me kerran maattiin putkassa samoilla oljilla, tuota…