Seuraavassa hetkessä hairahtui hän jo toiseen asiaan. Tuominen kuunteli vain puolella korvalla ja istui enää alallaan ainoastaan sen vuoksi, ettei hänen mieleensä ollut välähtänyt minkäänlaista päämäärää, jota kohti lähteä pyrkimään.
"Tuomarin" käskystä kävi eräs hänen pöytäkumppaneistaan pistämässä kymmenen penniä polyfooniin. Se alkoi kähisten ja nilkuttaen soittaa jotakin sentimentaalista kansanlaulun säveltä. Virtanen tuli sen vaikutuksesta yhtäkkiä tunteelliseksi, hänen samentuneet silmänsä kostuivat ja laulun sanoja tavoitellen keikutti hän päätään edestakaisin. Kaikki se närä, mitä hän aluksi oli tuntenut biljardihuoneessa ja tarjoilupöydän luona olevia herraskaisia kohtaan, joita hän oli nähnyt kohdeltavan huomaavaisemmin kuin itseään ja Tuomista, haihtui kokonaan ja hän tunsi pelkkää myötätuntoa kaikkia kohtaan. Sen merkiksi alkoi hän yhtäkkiä täysin keuhkoin laulaa:
Minäpä se olen se veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturivuori.
Kun polyfooni samassa lakkasi soimasta, kajahti hänen äänensä huoneessa humalaisen raskaana ja rämeänä. Sillä oli vielä pelottavampi vaikutus kuin Lemminkäisen laululla samporetkellä. Kun jälkimmäinen säikytti linnut lentoon, peljästyi Virtasen äänestä itse lihava kapakan emäntä, joka nosti kädet korvilleen ja antoi julmistuneita merkkejä tarjoilijattarelle mennä hillitsemään tuota odottamatonta musikaalista purkausta. Mutta sitä ennen oli jo ovenvartija kavahtanut paikaltaan sekä rientänyt hätään.
— Mitä, enks mää saa laulaa, häh? sammalsi Virtanen hänen kieltonsa johdosta.
— Ei tämä ole mikään laulupaikka ja varsinkaan täällä ei saa huutaa.
— Olenkos mää sitten huutanut? tankkasi Virtanen.
Hän yritti kaatamaan olutta laseihin, mutta huomasi pullot tyhjiksi.
— Kaks pulloa tykö, huusi hän tarjoilijattarelle huolimatta Tuomisen estelyistä.
— Ei teille anneta lisää, ilmoitti tarjoilijatar ja palasi pöydän luo.