— Terve, Markku! kuului useampia ääniä ja hänen ympärilleen kerääntyi joukko kesän jäljeltä päivettyneitä entisiä koulutovereita, jotka vasta näinä päivinä olivat kaupunkiin tulleet.
Kohtaaminen ei ollut ollenkaan Markuksen mieleen, sillä hän pelkäsi Olgan pian palaavan ja hänestä oli vastenmielistä jättäytyä hänen kanssaan toverien uteliaan töllistelyn esineeksi. Tovereita ilmeisesti nolostutti hänen ikäänkuin vihamielinen äänettömyytensä, mutta koska tuntui vielä nolommalta heti niin vain sanaa vaihtamatta erota, sanoa tokasi heistä muuan, joka illan viileydestä huolimatta piti uutta samettiliiviään näkösällä:
— Sinustahan, Markku, kuuluu tulleen sosialisti.
— No entä sitten, onko siinä mitään niin ihmeellistä?
— Noo, eipä silti.
Kaikki näyttivät kuitenkin hieman epäuskoisesti hymyilevän. Se suututti Markusta, sillä hän oli sitä ennenkin huomannut ihmisissä, milloin hänen sosialismistaan oli tullut puhe.
Hieman äreästi sanoi hän:
— Arvokkaampaa minusta on nuorelle miehelle olla sosialisti kuin istua tupakansavuisessa osakunnan kokouksessa ja jankata siitä, ketä isänmaan etu vaatii kulloinkin vuosijuhlaan kutsuttaviksi, ketkä poisjätettäviksi.
— Arvokkaampaa ja intresantimpaa… Saa kirjoittaa piikatytöistä artikkeleja, sanoi samettiliivinen ja kaikki rähähtivät nauramaan.
Markus punastui kiukusta ja kääntyi heihin selin.