Markus ei ollut ensinnä huomata mitä hän tarkoitti. Mutta sitten muisti hän Tuomisen pitkän työttömyyden ja kysyi:
— Oletteko saanut työpaikan?
— Olen kun olenkin! vakuutti Tuominen, silmäillen Markusta yhä voittajan katsein. — Tulihan sitä viimeinkin. Mutta kyllä tässä, kissa vieköön, onkin joka päivä saanut olla juoksussa kuin lintukoira. Ja nälkävyötä on pitänyt kiristää kiristämästä päästyäänkin.
— Pääsittekö johonkin tehtaaseen?
— Ei kun muutamaan hevosenkengityspajaan tuolla lähellä Hermannia. Mutta ei sillä väliä, pääasia että saa tässä taas tarttua vasaran varteen. Silloin sitä aina heruu sen verran, että on mitä pistää hammasten väliin. Huomenaamulla saa vetää taas vanhat työvaatteet päälleen ja kyllä sen nähdessään muijankin suupieliin ilmestyy pitkästä aikaa hymyn väreet.
Yhtäkkiä vaihtui ilme hänen kasvoillaan alakuloiseksi. Arastellen jatkoi hän:
— Mutta Virtas-parkahan se teon teki! Olette kai nähnyt sanomalehdistä?
— Ai todellakin, eräs Virtanenhan murhasi Wladimirinkadulla konstaapelin, muistui äkkiä Markuksen mieleen. — Oliko se juuri sama Virtanen, joka ennen lakkoa asui teidän luonanne?
— Sama mies. Ja mikä ihme lie satuttanut, että minun vähää ennen sitä tekoa piti yhyttää hänet tuolla kadulla. Tahtoi minua kivenkovaa kapakkaan ja minä aivan vasten tahtoani lähdin matkaan. Siellä se herja tuli niin humalaan, että menetti kaiken tolkkunsa. Sehän minun mieltäni painostaa, että minä kadulle tultua jätin sen omiin hoteisiinsa enkä sittenkin koettanut häntä seurailla ja hillitä. Se näet jo siellä kapakassa riehautui ja ulos tullessa alkoi minunkin kanssani riitaa jauhaa ja kun se on vankka mies ja humalassa pahapäinen, en minä suoraan sanoen uskaltanut jäädä hänen seuraansa. Mutta kyllä se nyt jäljestäpäin painaa minun mieltäni, että minä sittenkin jätin hänet.
— Kyllähän sen käsittää, mutta eihän se kuitenkaan millään tavalla ole teidän syynne, koetti Markus lohduttaa. — Se oli nyt kerta kaikkiaan Virtasen kohtalo ja onneton sattuma saattoi teidät vain hetkistä aiemmin hänen seuraansa.