— Onhan se niinkin, onhan se niinkin. Ja se oli se Virtanen aina sellainen yksisarvinen mies, joka kulki omaan suuntaansa ja jolle toinen ei mahtanut mitään, puheli Tuominen kuin itseään vakuutellen.
Hetken perästä palasi kuitenkin tyytyväinen ilme jälleen hänen kasvoilleen, kun hän hyvästiä heittäessään virkkoi:
— Täytyy tässä rientää viemään muijalle ilosanomaa, että leivänkannikka on tullut taas näkösälle.
Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun Markus pysähdytti hänet huudahtamalla:
— Tuominen, kuulkaahan!
Kun Tuominen oli uudelleen asettunut hänen eteensä, kysyi hän:
— Tokko te vielä tiedättekään, että minä aion piakkoin asettua saman katon alle Olga Mustosen kanssa?
Tuominen sai suuret silmät.
— No kyllähän minä olen vähin aavistellut, että sinne päin se tuuli käy, mutta en minä ole osannut uskoa, että te jo niin pitkällä olisitte. No, onneksi olkoon, kyllä te siitä Olgasta saattekin oikein tosi hyvän frouvan. Minä oikein tykkään siitä ihmisestä.
Markus tunsi itsensä varsin tyytyväiseksi tästä Tuomisen antamasta todistuksesta.