— Hyvä olisi, ettei tarvitsisi, huokasi vaimo. — Mutta voi siinä niinkin päin käydä, että menetätte kokonaan työpaikkanne, kun herrat ottavat tehtaaseen uusia työmiehiä. Kyllä niitä halukkaita aina löytyy.
— Elä sinä, muija, katsele noita asioita aina niin harmajasti! sanoi Tuominen hiukan äreästi, josta Markus huomasi, että asia oli hänellekin hieman arka. — Kyllähän sen tietää, että aina niitä rikkureita ilmestyy, mutta kyllä me ollaan jo niitäkin varten ryhdytty toimenpiteisiin.
— Annetaan selkään rikkureille, lisäsi Virtanen, tuoden siten hänkin osansa keskusteluun.
Nuo sanat panivat nähtävästi hänen raskaan verensä vilkkaampaan liikkeeseen, sillä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle, puhalsi paperossin imukkeen tyhjäksi ja rupesi laittamaan uutta tilalle.
— Täytyyhän sitä aina jotakin uskaltaa, muutenhan emme koskaan mitään saavuttaisi, lausui nyt Markus Tuomista rohkaisten.
— Kyllä se niin on! ihastui Tuominen ja heitti häneen kiitollisen silmäyksen. — Ei sitä tarvitse toivoakaan, että herrat meille omasta halustaan mitään antavat, ei vaikka me nälissämme raataisimme ja heillä itsellään olisi niin paljon, etteivät tietäisi mihin niitä käyttää.
— Kyllä se vain niin on, vahvisti jälleen Virtanen.
— Eipähän ne taida niitä palkanylennyksiä itsestäänkään antaa, mutta pelottaa se siltikin tuo lakko, kun ei sitä meikäläisillä ole suuria säästöjäkään, sanoi vaimo alakuloisella äänellä ja katsoi Markusta kuin häneen vedoten.
Tähän ei Markus osannut muuta kuin ylimalkaisesti huomauttaa.
— Tietystihän se varsinkin perheenäitejä huolettaa, mutta toivottavasti tämä lakko nyt kuitenkin päättyy onnellisesti. Sillä eihän sitä nyt juuri voi otaksua, että keskellä sivistynyttä Helsinkiä kuolisi ihmisiä nälkään.