— Entä kuinka monta tuntia päivässä täytyy työskennellä, saadakseen tuon puolitoista markkasen?
— Ainakin kaksitoista tuntia, mutta monesti me neulomme, kun on kiire, viisikintoista tuntia.
— Siis kymmenen penniä tunnilta! Kyllä se on kauheaa, että juutalaiset saavat sillä tavoin nylkeä teitä neulojattaria? kiihtyi Markus yhtäkkiä ja nousi kävelemään. — Ettekö te ole ryhtyneet vaatimaan parempia palkkoja?
— Kyllä siitä on ollut puhetta työväenyhdistyksessä, mutta toimeen ei ole vielä mitään saatu. Ja vaikea taitaa olla saadakin, kun täällä on niin paljon naisia, jotka ottavat neulomatyötä vaikka kuinka halvasta.
Tämän sanoi Olga sillä sävyllä kuin asiaa ei voisi millään parantaa.
— Jospa minä kuitenkin kirjoittaisin siitä Työmieheen, yritti Markus vielä, mutta siihen ei Olga hänen harmikseen puhunut mitään.
Siten syntyi taas pitempi äänettömyys, kunnes Markus itseensä suuttuneena nousi ja virkkoi kuin anteeksi pyytäen:
— Mikä merkillinen minuun on mennyt, kun tänä iltana minä ikävystytän itseäni ja muita. On niin ollen parasta, että minä lähden omaan asuntooni murjottamaan.
Hän koetti hymyillä ja hyvästiä sanoessaan kysyi hän:
— Tokko te enää lupaattekaan minun tulla tänne?