Rouva Heinonen astui sisään, toivotti hyvää iltaa ja sanoi:
— Ei suinkaa herra Kaarlela tykkää pahaa, kun noin miehet tuolla laulavat? Minun miehelläni on vapaapäivä ja hänellä on siellä vieraana yks kun palvelee samassa paikassa…
— Ei häiritse, sillä eipä minulla ole tässä mitään tekemistä, vakuutti Markus.
Vaimo oikoi hiukan hämillään pöytäliinaa, mutta Markuksen vastauksesta rohkaistuneena jatkoi hän:
— Mieheni pyysi, että jos herra Kaarlela tykkäis tulla tuonne meidän puolelle ottamaan lasin konjakkia.
— Kiitoksia vain… tuota, voinhan minä tulla, vastasi Markus empien.
Toisissa oloissa olisi hän joko jyrkästi kieltäytynyt tai noudattanut mielihyvin kutsua, saadakseen tutustua elämään seinän takana. Nyt hänestä oli vastenmielistä liikkua paikaltaan, mutta passiivisessa ykskaikkisuudessaan noudatti hän kuitenkin kutsua. Hän ei ollut vielä käynyt isäntäväkensä puolella. Se oli avara, kaksiakkunainen huone, josta yksi nurkka oli punaisella verholla erotettu keittiöksi. Ikkunain välissä oli sohva ja sen edessä pöytä, jonka ääressä molemmat miehet istuivat. Pöydällä oli konjakkipullo, muutamia laseja sekä pari soodapulloa.
Herra Heinonen nousi tervehtimään Markusta. Hänen kasvonsa punoittivat eikä hänessä ollut jälkeäkään siitä kohmelohermostuneisuudesta, jonka vallassa Markus oli hänet ensi kerran nähnyt. Hän pyysi Markusta istumaan pöydän ääreen ja kysyi, saiko olla lasi konjakkia. Molemmat miehet ponnistelivat salatakseen humalaansa ja kun Markus oli saanut täyden lasin eteensä, syntyi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Markus huomasi heidän arkailevan häntä, tarttui sen vuoksi kursailematta lasiinsa ja kilisti miesten kanssa.
— Tällaisena iltana onkin konjakki paikallaan, virkkoi hän maistettuaan.
Miehet vapautuivat hämmingistään ja alkoivat jutella. Samalla paljastui heidän humalansa uudelleen. Heillä oli puolelta päivin ollut lomaa, kertoi Heinonen, ja siitä saakka olivat he istuneet täällä, pelanneet korttia ja maistelleet konjakkia.