Enempää asiasta neuvottelematta riensivät he nyt joukolla Mikonkadun kulmaan, ottivat haltuunsa pari ajuria ja yks kaks oltiin liikkeessä Hietalahden puoleista kaupungin osaa kohti. Heitä istui sylitysten rattailla ja jotkut olivat vierähtäneet poikittain pitkälleen, niin että kummastakin kuormasta pisti näkyviin ulkona roikkuvia jalkoja ja huitovia käsiä. Niin mennä keinuttiin eteenpäin iloisesti remuten ja hoilaten. Toisia samanlaisia kuormia ajoi samalle suunnalle, kunnes joku pimeä porttikäytävä nieli ne näkyvistä. Tuolla ja täällä seisoi taas hevonen kyydittävineen katuvierustalla, samalla kun ajuri läheisen pihan perällä koputteli ruoskanvarrellaan ovia tai puhui jotakin avatusta oviluukusta sisään ja kehui matkassaan olevan "kilttejä herroja".
He ajoivat pitkin Punavuorenkatua ja siinä kohti, missä se kääntyy Hietalahteen, poikkesivat ajurit erään kaksikerroksisen talon pihaan. Portista oikealle oli rakennuksen päädyssä kaksiovinen, leveä ja rapistunut lautaeteinen. Kadun puoleisesta ovesta tunkeutuivat ylioppilaat sisälle ja se, jonka ehdotuksesta tänne oli tultu, koputti sisemmälle ovelle.
— Kuka siellä? kuului sisältä naisen ääni.
Koputtaja mainitsi toverinimensä, minkä jälkeen ovi aukeni raolleen ja koko poikajoukko työntyi sisälle.
— Jessus, kuinka suuri lauma! sanoi oven avaaja tyytymättömällä äänellä.
— Muistakaakin olla hiljaa, sillä minut on uhattu ajaa pois, jos täällä vielä kerran melutaan. Tuolla ylhäällä asuu niin kronkelia ihmisiä.
Päästyään kynnyksen yli tirkisteli Markus uteliaasti ympärilleen. Se oli avara kellarikerroksen huone, josta hellauunin puoleinen osa oli punaisella esiripulla erotettu keittiöksi ja makuusuojaksi. Etummaisessa osassa oli kulunut sohvakalusto, piironki peilineen ja keinutuoli.
Keskellä lattiaa seisoi huoneen omistajatar, noin kolmenkymmenenvuotias, pitkä ja solakka nainen, päällään punainen, löysänä riippuva leninki. Hänen tuuhea, ruskea tukkansa oli kierretty niskaan isolle solmulle. Iho oli kalvakka ja hänen soikeissa, miltei ylimyksellisissä kasvoissaan oli Markuksen mielestä jotakin tuttua, vaikkei hän jaksanutkaan muistaa, missä ja milloin hän oli tuon naisen ennen nähnyt.
— Elä pelkää, Sandra! vastasi heidän opastajansa Sandran varoitukseen ja pyörähti hänen kanssaan pari kertaa ympäri. — Onko sinulla mitään suuhun pantavaa?
— On minulla yks konjakkihalva ja muutamia olut- ja portteripulloja. Mutta konjakkiani, se kun on ainoa pullo, minä en anna — hän mietti hetkisen — kymmenen markan alle. Oluesta saatte maksaa markan pullolta ja portterista kaksi.