— Maksetaan, maksetaan, hae vain esille! kuului useammasta suusta.
Pojat olivat heittäneet päältään ja nopeasti kotiutuneet. Sandran mennessä eteisen kätköistä hakemaan juomatavaroita, oli muuan pojista pistäytynyt esiripun taakse ja huusi sieltä:
— Hei pojat, tulkaas katsomaan, mikä neekeri täällä on! Koko joukko kavahti jalkeilleen ja esirippu työnnettiin syrjään, niin että näkyviin tuli Sandran messinkinuppinen rautasänky, jonka reunalla istui pieni, mustapintainen ja tihrusilmäinen mies, koettaen avuttomalla hymyllä peittää hämminkiään. Naurun kaikuessa vedettiin hänet huoneen etuosaan.
— Guten Abend! soperteli mies, kumarrellen pelokkaana ympärilleen.
— Ohoo, se on saksalainen, huusi joku. — Wie geht es Ihnen? Samassa palasi Sandra pulloineen ja nähdessään pikku saksalaisen toisten ilon esineenä huusi vihaisena:
— Mitä te hänestä tahdotte? Antakaa sen olla rauhassa, se on minun sulhaseni!
— Hurraa, me olemme löytäneet Sandran sulhasen! riemuitsi koko poikajoukko.
— Niin niin, elkää virnuilkokaan! kiivasteli Sandra. — Se on sirkuksen musikantteja ja minun sulhaseni.
Hänen äänessään ja kasvonilmeissään ei ollut mitään leikkiä ja itse asiassa puhuikin hän totta. Kuten useimmat katunaiset, kaipasi Sandrakin sisimmässään jotakin pysyvämpää ja ihanteellisempaa suhdetta. Kaiken sen naisellisen hellyyden ja taipumuksen miehisen olennon hoitamiseen, mikä heidän rappeutuneisuutensa pohjalla oli säilynyt, saattoivat he useinkin liikuttavalla tavalla kohdistaa johonkin mitä kurjimpaan hylkiöön. Siten oli Sandrakin tärveltyneen sydämensä sopukassa säilyneiden tosi naisellisten vaistojensa esineeksi valinnut tämän taudin syömän ja värisevän sirkusmusikantin.
Sandran paluuta hyväkseen käyttäen luikki musikantti tiehensä poikajoukon keskeltä ja pujahti ovesta ulos. Sandra meni häntä saattamaan eteiseen ja kun hän poikain mielestä viipyi siellä liian kauan, raotti heistä eräs ovea ja kurkisti sen taakse.