Olga oli herkällä vaistollaan huomannut, että Markus viime käynnillään oli jostakin loukkaantunut sekä ollut pois lähtiessään tyytymätön ja kylmä. Tämä koski häneen sitä kovemmin, kun Markuksen kuva oli jo ehtinyt juurtua hänen sydämeensä sekä saada ympärilleen hyvyyden ja jalouden sädekehän.
Hän oli mielikuvituksessaan elänyt jo kokonaisen romaanin Markuksen kanssa, sisustanut ja pienimpiä yksityisseikkoja myöten järjestänyt pienen kodin ja häärinyt siinä onnellisena emäntänä. Tämä ruusuinen haaveilu oli keventänyt hänen yksitoikkoista raatajaelämäänsä, lyhentänyt pitkiä päiviä ja tehnyt valoisammaksi heidän ahtaan asuntonsa.
Hän kävi jälleen mielikuvituksessaan läpi kaikki ne harvat kerrat, jotka hän oli Markuksen seurassa ollut, palauttaen mieleensä jokaisen hänen sanansa, eleensä ja kasvonilmeensä sekä koettaen niistä tehdä johtopäätöksiä. Muutamia päiviä aikaisemmin oli hän tuntenut rintaa paisuttavaa riemua tietoisuudesta, että Markus ei ole häneen nähden välinpitämätön, mutta nyt tuo varmuus oli kokonaan kaikonnut eikä hän muisteluistaan kyennyt tekemään mitään myönteisiä johtopäätöksiä. Mutta Markus saattoi pian tulla käymään, sillä hän muisti hänen luvanneen tänä iltana mennä Tuomisen kanssa työväenyhdistykseen.
Kiihkeästi odotti hän siis iltaa ja löi mielessään arpaa, että jos Markus Tuomista hakiessaan tulee heidänkin luonaan pistäytymään, niin silloin on kaikki hyvin, mutta ellei, niin on varmaa että jokin vihamielinen voima on iskenyt heidän alkavaan suhteeseensa. Hitaasti kuluivat hetket ja herkin korvin kuunteli Olga askelten ääniä eteisestä. Hän säpsähti joka kerta, kun joku läheni heidän oveaan, mutta avaimeen ei kuitenkaan kukaan tarttunut.
Ilta pimeni ja täytyi sytyttää lamppu. Kun Olga oli juuri saanut sen palamaan, koputettiin heidän ovelleen. Värähdys kulki läpi Olgan ruumiin ja Hilman täytyi hänen puolestaan ääntää sisäänastumiskehotus. Sitä suurempi oli Olgan pettymys, kun ovelle ilmestyikin vain Tuominen, joka tuli kysymään herra Kaarlelaa, sillä oli aika lähteä työväentalolle.
— En minä tiedä… ei hän ainakaan täällä ole käynyt, vastasi Olga vaisusti.
— Ei tainnut sitten tullakaan, arveli Tuominen. — Minä ainakin lähden ja jos hän sattuisi tulemaan, niin neuvokaa työväentalolle, kyllä hän sieltä minut löytää.
Olga lupasi ja niin jäi hänelle vielä pieni toivonkipinä, että Markus saapuu ehkä myöhemmin.
Kun Tuomisen lähdöstä oli kulunut noin neljännestunti, kaikui eteisestä reippaat askeleet, jotka lähenivät suoraan heidän oveaan. Niitä seurasi yhtä reipas koputus, joka jälleen sai Olgan hermoissa aikaan väristyksen. Mutta tällä kertaa ilmestyi oviaukkoon posteljooni.
Kirje Markukselta! välähti Olgan mielessä. Mutta posteljooni virkkoi kysyvästi: