— Ahaa, tuttavuus on siis alkanut sanomalehti-ilmoituksen perusteella! virkkoi Olga harmista punehtuen. — Mutta onko tyttö itsestään pannut ilmoituksen sanomalehteen?
Tähän kysymykseen sai hän kuitenkin pian selityksen. Kummankin kirjeen välissä oli nimittäin Työmiehen ilmoitusosastosta leikattu palanen, jossa oli muun muassa seuraava ilmoitus: "Kaksi yksinäisyydessä ikävöivää neitoa, joiden yhteenlaskettu ikä on 35 vuotta, haluaa päästä tuttavuuteen iloisten nuorten herrain kanssa. Vastaukset valokuvineen Bulevardin postitoimistoon nimim. Kaiho ja Orvokki."
— Kas niin, siinä on siis ollut opastajana joku meidän tuttavistamme, harmitteli Olga.
Vetäessään ensimmäistä kirjettä kotelosta vierähti sieltä valokuva. Hämmästyksekseen näki Olga siinä kuvatulla nuorella miehellä ylioppilaslakin päässä. Mies oli Olgalle muutoin aivan outo ja kasvojen ilme, vaikka hän kyllä olikin komeahko mies, teki Olgaan yhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen mesikielinen kirjeensäkin.
— Vai aiot sinä vietellä minun sisareni! sanoi Olga kuvaa katsellen. — Mutta siitäpä ei tule mitään! ja hän repi kuvan palasiksi ja viskasi uuniin.
Sitten silmäsi hän läpi molemmat kirjeet. Ne olivat täynnä samanlaisia ikävän ja rakkauden vakuutteluja kuin äsken saapunut kirjekin. Ensimmäisessä ilmoitti ylioppilas nimensä olevan Heino Kavander, mainiten samalla osoitteensa, jonne siis Hilma nähtävästikin oli hänelle kirjoittanut ja valokuvansa lähettänyt. Sitä lapsi poloista! Olgaa sekä säälitti että suututti sisarensa käytös ja hiljaisessa mielessään päätti hän tästä lähin entistä tarmokkaammin paimentaa kevytluontoista siskoaan. Siihen oli äitikin häntä velvoittanut.
Kaikki kolme lemmenkirjettä saivat saman kohtalon kuin valokuvakin. Viskattuaan palaset uuniin katsahti Olga kelloon, mutta se oli vasta seitsemän ja aikaa oli siis vielä kokonainen tunti kirjeessä määrättyyn kohtaukseen.
— Tulisipa herra Kaarlela nyt tänne, huoahti Olga, istuutuen pöydän ääreen ja nojaten päänsä käsiin, niin purkaisin huoleni hänelle. Mutta voisinko minä hänelle niitä purkaa, sillä onhan tuttavuutemme vasta alussa? kysyi hän epäillen itseltään. — Voisin, varmasti voisin nyt, päätteli hän ja samassa valtasi hänet rajaton ikävä ja yksinäisyyden tunto.
Mitäpä jos kirjoittaisin hänelle! välähti sitten yhtäkkiä hänen mieleensä. — Mutta eihän se käy päinsä, se näyttäisi vain tungettelulta, epäili hän kohta perään. — Mutta voisinhan minä kuitenkin jostakin asiasta lyhyesti kirjoittaa, eihän se nyt mitään sopimatonta liene, — päätteli hän ja samassa juolahti hänelle sopiva asiakin mieleen. Markus oli nimittäin ensimmäisellä käynnillään luvannut toimittaa hänelle jotakin luettavaa, mutta unohtanut toisella kertaa tuoda. Hänellähän oli siis syytä muistuttaa häntä siitä, varsinkin kun hänellä nykyään ei todellakaan ollut mitään lukemista.
Ajatus kirjeen kirjoittamisesta oli jo ehtinyt häneen juurtua, niin että hän, hetkisen vielä itsensä kanssa kiisteltyään, otti esille paperia ja kirjoitusvehkeet. Monta kertaa sai hän kuitenkin yrittää, ennenkuin hän tuon pari kolme lausetta sisältävän kirjeen sai mieleiseensä muotoon. Hän muistutti siinä vain Markusta lupauksestaan ja ilmoitti nykyään olevansa lukemisen puutteessa. Luettuaan sen vielä pariin kertaan läpi, sulki hän sen kuoreen ja kirjoitti huolellisesti päällekirjoituksen.