— Ellei hän viime kerralla ole jostakin perinpohjin kyllästynyt, niin tulee hän nyt varmastikin, ajatteli hän toivorikkain mielin. — Ja silloin saan minä puhua hänelle tuosta Hilman asiasta sekä tiedustella, tunteeko hän sitä Heino Kavanderia sekä minkälainen se on miehiään.
Kelloon kurkistaessaan säpsähti hän, sillä se läheni jo kahdeksaa.
Kiiruusti heitti hän palttoon päälleen ja kietaisi liinan päähänsä.
Hän ei tahallaan ottanut hattua, sillä liina päässä tiesi hän Hilman
tuntematta pääsevänsä heitä mahdollisimman lähelle.
Ottaen Markukselle menevän kirjeen mukaansa ja sammutettuaan lampun lähti hän matkaan pamppailevin sydämin, mutta täynnä äidillistä velvollisuudentuntoa ja päättäväisyyttä.
11.
Kiivaasta kävelystä hengästyneenä saapui Olga vanhan kirkon puistoon. Kun ilta oli kolea ja sateinen, olivat kaikki penkit tyhjinä ja ainoastaan ristiin kulkevia käytäviä pitkin kiirehti jokunen läpikulkija. Lyhtyjen valo tunki vaisuna ja autereisena kosteiden puiden keskelle.
Olga jännitti silmiään nähdäkseen paremmin ja hän alkoi jo pelätä myöhästyneensä. Mutta samassa keksi hän kirkon varjossa miehen ja naisen, jotka hiljalleen ja lähekkäin painautuneina kävelivät lyhyttä välimatkaa edestakaisin, suojaten itseään yhteisellä sateenvarjolla. Lähemmäs tultuaan tunsi hän vartalon muodosta ja hatusta sisarensa, vaikka hän ei voinut kasvoja nähdäkään.
Suojaten itseään sateenvarjolla istui Olga yhdelle niistä penkeistä, joiden ohi rakastavaiset kulkivat. Mutta nähdessään, että mies oli kietaissut kätensä hänen sisarensa vyötäisille, alkoi Olgassa kuohua ja hän oli vähällä kavahtaa uudestaan jalkeille ja komentaa sisarensa heti kotiin. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja päätti odottaa, lähtisivätkö he heille päin, jolloin hän kulkisi perässä ja miehelle näyttäytymättä ripittäisi Hilman vasta kahdenkesken kotona. Sitä paitsi halutti hänen kuulla heidän keskusteluaan, päästäkseen selville miehen aikomuksista.
— Huh, kun täällä on kylmää ja kolkkoa! kuuli hän miehen sanovan, samalla kun kumpikin pysähtyi kirkon puoleiseen päähän käytävää.
— Niin on, vastasi siihen Hilma, — mutta minun pitääkin lähteä jo kotiin.
— Nyt jo kotiin! huudahti mies. — Ei niistä mitään! Vai raskisit sinä tällaisena iltana jättää minut yksin! ja hän kietoi uudelleen kätensä Hilman ympärille.