— Ko-ohtelias! venytti Olga. — Sitä ne kylläkin osaavat olla, mokomat tyttöjen pyydystäjät.
— On se niin hyvä kuin sinunkin ylioppilaasi! tiuskasi tähän Hilma.
— Minun ylioppilaani, mikä se on, en minä ainakaan sellaisesta mitään tiedä, sanoi Olga.
— Se sinun Kaarlelasi, jonka perään sinä itket ja huokailet, pitkitti Hilma pahankurisesti.
— Kuule, ole nyt nopeasti vaiti ja ala riisua päältäsi! komensi Olga niin kiivaasti, että Hilma katsoi parhaaksi totella.
Kun hän yhä niiskuttaen vähenteli vaatteitaan, jatkoi Olga äänellä, jonka mielenliikutus sai vapisemaan:
— Jos sinä vähänkään perustat itsestäsi ja tulevaisuudestasi, niin sinä tottelet minua ja katkaset kerrassaan seurustelusi sen ylioppilaan kanssa. Etkö sinä jo hänen kasvoistaan ja kirjeistäänkin huomaa, minkä laatuinen mies hän on?
— Kirjeistään? tuli Hilmalta uhkaavasti.
— Niin juuri! Hyi olkoon sellaista mesikielistä sukoilua!
— Oletko sinä minun kirjeitänikin penkonut? kysyi Hilma valmiina uuteen itkuun.