— Voih! Voih! Vo-iiih! kaikui Tuomisen huoneesta läpi seinien yhä lyhemmin väliajoin. Lopussa muuttui huuto aina järjettömyyteen rajoittuvaksi kirkunaksi. Olga ei voinut sitä kestää, vaan purskahti hillittömään itkuun ja antoi vaimon mielinmäärin pusertaa käsivarttaan. Sydän tuskaa täynnä luki hän hetkiä, odottaen Tuomista palaavaksi ja toivoen, että toisista huoneista sitä ennen jokukaan ehättäisi apuun, sillä hän luuli vaimon kuolevan siihen paikkaan.
Kun Tuominen vihdoinkin palasi seurassaan kookas ja lihava nainen, joka vuoteeseen silmätessään ei osoittanut mitään hätääntymisen merkkejä, pujahti Olga ovesta ulos, kysymättä tarvittiinko häntä vielä vai ei. Omaan vuoteeseensa päästyään kuoppasi hän itsensä umpipäähän peitteisiin, mutta siitä huolimatta kuuli hän Tuomisen puolelta tulevat vihlovat huudot ja näki ilmielävänä edessään kuivahuulisen vääntyneen suun, selkosen selälleen jäykistyneet silmät laajenneine terineen ja valkoiselle tyynylle hajonneen tukan.
— Voi hyvä Jumala, kylläpä se on kauheaa! kuuli hän Hilman nyyhkyttäen sanovan.
Hän kietoi kätensä Hilman ympärille ja puhkesi itsekin uudestaan itkemään. Hän näki tällä kertaa oman luokkansa elämän entistä harmaampana ja painavampana ja kuin apua hakien pakenivat hänen ajatuksensa Markukseen, sillä ainoastaan hänen rinnallaan kykenisi hän kohoamaan keveämpään ja valoisampaan elämään.
12.
Yrityksestään päästä Sandran luota omaan asuntoonsa olisi Markus voinut huudahtaa: "Incidit in Scyllam, qui vult vitare Charybdin!", jos hänellä sen apaattisen ja murjottavan mielialan sijasta, mihin vajonneena hän vietti seuraavat päivät, olisi ollut hitunenkaan huumoria, jonka valossa hän olisi vaellustaan tarkastellut.
Yöllisestä retkeilystään muisti hän ainoastaan unenomaisia katkelmia. Kuljettuansa ties kuinka kauan käyrän viivan suunnassa umpimähkään eteenpäin, tunsi hän rinnallaan jonkun tukevan toverin, jonka käsipuolessa riippuen hän tarpoi pitkin autiota katua. Mistä tuo avulias toveri oli siihen ilmestynyt ja mitä varten se häntä oli ryhtynyt saattamaan, sitä hän ei tiennyt eikä liioin siitä välittänytkään. Jossain kadunkulmassa muisteli hän itsensä ja saattajansa välillä syntyneen erimielisyyttä matkan suunnasta. Kinastelu ja siitä aiheutunut pieni rynnistely päättyi kuitenkin siihen, että tuo järkähtämätön toveri piti päänsä ja saattoi Markusta omalle suunnalleen…
Noustiin sitten ylös joitakin portaita, joissa Markus kompastui ja olisi suistunut nenälleen, ellei saattaja olisi käsipuolesta kiskonut häntä ylös. Sen jälkeen seisoi hän saattajineen jossakin valaistussa huoneessa jonkun aition edessä. Häneltä kysyttiin jotakin ja hän selitteli jotakin laajasti… Huoneessa kuului naurua ja joku tyrkkäsi häntä hartioihin…
Seuraava muiston katkelma alkoi siitä, että joku raskas ovi hänen takanaan paukahti kiinni. Edessään näki hän pienen umpiseinäisen huoneen, jonka lattialle oli levitetty olkia. Niiden keskeltä pisti näkyviin jalkoja ja päitä ja sieltä kuului vahva kuorsaus. Tätä näyttämöä valaisi himmeästi ulkopuolella oleva lamppu, jonka valo pääsi huoneeseen oviseinässä olevan, rautaristikolla varustetun aukon kautta. Hämärästi tajusi Markus olinpaikkansa luonteen ja että hänen vapautensa oli toistaiseksi rajoitettu näiden neljän seinän väliin. Se herätti hänessä rajatonta kiukkua. Raivostuneena alkoi hän potkia ovea, vaatien ulospääsyä sekä julistaen olevansa ylioppilas, jota heillä ei ollut oikeus niin vain sulkea lukkojen taa.
Mutta hänen äänekkäät vaatimuksensa, joita oveen sattuneet potkut ryskien säestivät, eivät ulkopuolelta saaneet mitään vastakaikua osakseen. Niiden ainoana seurauksena oli se, että pehkujen keskeltä alkoi kuulua karkeata mörinää, samalla kuin kädet ja jalat alkoivat liikahdella, muodostuen kokonaisiksi, istualleen kömpiviksi ja häirityn unensa takia äreiksi miehiksi.