— Mut mää sain heti kaks. Tosa on toinen naapureille!
— Heppuli-hei! kiitti teurastajanrenki. — Annas vielä tultakin.
Saatuaan tulen toisen paperossista alkoi hän kiivetä alas.
— Voi jumaliste, kun se maistuu! ähki hän mielihyvästä ja veti savuja silmät pakarallaan.
— Elä hemmetissä kaikkia polta! ehättivät toiset hätäytyneinä. Siemaistuaan vielä pitkän savun ja upotettuaan sen keuhkojensa pohjaan ojensi teurastajanrenki rutistuneen ja hikeä tihkuvan paperossin lähimmälle miehelle, heittäytyen itse huumautuneena oljille selälleen.
— Anna jo tännekin! hätäilivät jäljellä olevat sormet harillaan paperossia kohti, joka intohimoisista imasuista käpristeli sinne tänne, samalla kun se uhkaavasti pieneni.
Siten suusta suuhun kulkien joutui se ihan Markuksen vieressä istuvalle miehelle. Vedettyään siitä kyliänsä ojensi tämä pari haikua sisältävän jäännöksen toverillisesti Markukselle.
Tuntien polttavaa kiihotusaineen kaipuuta ja muutoin välinpitämättömänä kaikelle tarttui Markus epäröimättä paperossinpätkään ja imi sen saiturin tarkkuudella aina pumpuleihin saakka. Väkevät pohjasavut saivat hänet uudestaan humaltumaan. Hän tunsi olonsa keveämmäksi sekä samalla päässeensä ikäänkuin lähemmäs yötovereitaan.
Nousten istualleen alkoi hän tarkastella näitä lähemmin. Vieressään kököttävä mies näytti syrjästä katsoen tutulta ja kun se käänsi päänsä häneen päin, tunsi Markus hänet Virtaseksi, seppä Tuomisen asuin- ja työtoveriksi.
Se oli harmillinen kohtaus Markukselle. Virtanen näkyi myös tuntevan hänet, mutta ei tuntunut olevan siitä tietävinään, vaan kysyi, nähdessään Markuksen hierovan otsaansa:
— Porottaakos päätä?