Paitsi tupakka-ukkoa oli joukossa toinenkin vanhus. Se oli kumaraselkäinen äijä, jolla oli pienet, tuuheakulmaiset silmät ja jonka alasriippuvat viikset ja harmaa leukaparta olivat kuin hyytyneet. Päällään hänellä oli liasta kiiltelevä kauhtana, jota ainoastaan yksi nappi piti kiinni. Epäluuloisesti ympärilleen tähyillen läheni hän Markusta ja hetken häntä silmiin tuijotettuaan kysyi:
— Onko tämä se herra, joka minua syyttää?
— Ei, ei! kielsi Markus päätään pudistaen.
— Tappelukaveriaankos vaari etsii? kysyi joku ja kaikki räjähtivät nauramaan.
Mutta siitä piittaamatta jatkoi vaari etsintäänsä, tirkistellen huolestuneena silmiin jokaista siistimmin puettua miestä.
Joukossa oli eräs, joka puvustaan ja käytöksestään päättäen oli herrasmies ja hänen läsnäolonsa huojensi hiukan Markuksen painunutta mieltä. Mutta herrasmies ei nähtävästikään ollut ensi kertaa pappia kyydissä, sillä hän tuntui ottavan asian varsin huolettomasti. Samoin tekivät muutkin Markusta ja noita kahta ukkoa lukuun ottamatta. Kaikki laskettelivat sukkeluuksia ja naljailivat yönvietostaan jälkipäivähuolettomuudella. Siten kuluivat heiltä hauskasti hetket odoteltaessa komisariusta, jonka kanssa viimeinen selvittely oli tapahtuva.
13.
Kello kävi yhdeksää, kun Markus tuli poliisikamarista ulos kadulle. Aamu oli siis verrattain varhainen helsinkiläis-aamuksi. Sanomalehtipojat huutelivat vielä päivän numeroita, kaduilla liikkui etupäässä asioilleen rientävää porvariyleisöä, torilta palaavia naisia ja myöhään nukkuneita katutyttöjä, jotka kuin päivänvaloa häveten katse maahan luotuina kiiruhtivat kortteereihinsa. Hiukan samalla tavoin oli Markuksenkin laita, sillä vaikka hänen ei vielä tarvinnut pelätä tuttuja tapaavansa, teki häneen päiväsaika toimissaan häärivine ihmisineen luotaan työntävän vaikutuksen.
Komisariusta odotellessaan oli hänen kolkostunutta mieltään hitusen lämmittänyt muisto kaunisäänisestä ja kyynelposkisesta tytöstä, joka ristikon läpi niin hellällä huolella oli siistinyt hänen nuttuaan. Ulos tullessaan oli hän päättänyt poliisikamarin edustalla odottaa tyttöä, sillä hän arvasi tämän pääsevän viimeisenä pois. Mutta kadulle ehdittyään tuntui hänestä mahdottomalta jäädä ohikulkijain huomion esineenä seisoskelemaan tuon laitoksen läheisyydessä.
Oikopäätä lähti hän siis harppailemaan asuntoaan kohti. Hän heitteli epäluuloisia silmäyksiä vastaantuleviin ja synkistyi synkistymistään, sillä kaikki näyttivät tänään katsovan häneen merkitsevämmin. Lopulta vetäytyi hän kokonaan kuoreensa ja kulki kyräten tietänsä etukumarana ja kiirehtivin askelin.