Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai hän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen, aivankuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja ollut asumatonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, kasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota päältään. Sen jälkeen kurkisti hän arastellen peiliin, sillä kadulla oli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan mustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa ei hän niissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se jonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin edelleen ja häntä halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata vaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen päähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin hän ulkonaisen olemuksensa olisi puhdistamatonna tuntenut olevansa paremmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.
Sohvaa lähestyessään huomasi hän pöydällä kirjeen. Olgalta! välähti hänen mieleensä kohta, kun hän oli osoitetta silmännyt.
Hän oli repäisemäisillään kirjeen auki, kun hänen mieleensä juolahti Virtanen. Säikähtyneenä viskasi hän kirjeen takaisin pöydälle, heittäytyi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa aivankuin joltakin piiloutuakseen. Pian huomasi hän kuitenkin, että Olgan oli täytynyt kirjoittaa tuo kirje jo eilisiltana, joten hän ei mitenkään ollut voinut kuulla hänen yönvietostaan. Siitä huolimatta ei hän kajonnut kirjeeseen, vaan virui liikkumatonna piilossaan.
Eilen oli hän lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään repelöivänä. Tänään tunsi hän tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun sisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä. Sillä tavallisuuden mukaan suurenteli hänen mielikuvituksensa vierailun poliisiasemalla aivan suunnattomiin. Hän piti itseään suorastaan rikollisena eikä jaksanut tällä haavaa käsittää, kuinka hänen Helsinkiin lähtiessä viitottu uransa saattoi enää lainkaan jatkua.
Kaiken tämän ohella jäyti hänen mieltään entistä selvempi tietoisuus kansansa valtiollisesta alennustilasta. Sen aiheuttivat erinäiset poliisiasemalla mieleen jääneet huomiot. Konstaapeleista puhuivat useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään vahva tökötinhaju. Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä kutsuttu, oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja tummin silmänalustoin. Sen tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien tuoksu. Heittäen Markukseen kylmän ja vihaisen katseen oli hän lausunut jotakin venäjäksi. Kun Markus oli ollut vaiti, oli hän toistanut sanansa huonolla ruotsinkielellä. Siihen oli Markus jurosti huomauttanut, että hänen äidinkielensä oli suomi, jolloin ylikonstaapeli oli ryhtynyt tulkitsemaan. Häntä oli syytetty siitä, että hän oli ollut kadulla juovuksissa ja sanonut konstaapelia ryssäpiruksi.
— Siitä lähetetään raportti yliopiston rehtorille! oli komisarius lopettanut oikeudenkäyntinsä ja heittänyt poistuvan Markuksen jälkeen ilkeän silmäyksen.
Markus oli aikonut valittaa siitä, että hänet ylioppilaana oli pidätetty koko yöksi poliisiasemalle ja lisäksi suljettu samaan putkaan sellaisen raakalaisen kanssa, joka olisi saattanut häneltä vaikka hengen nitistää. Mutta komisariuksen olemus oli saanut sanat tyrehtymään hänen huulilleen ja hän oli tuntenut huojennusta, päästessään mitä pikimmin ulos sieltä äitelän hajuveden, tökötin ja venäjänkielen täyttämästä ilmapiiristä.
Päivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset kiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti kuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin siirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti kammoksuen takaisin. Yhtäältä uhkasi poliisikamarista rehtorille menevä raportti ja toisaalla näki hän Virtasen kertomassa Tuomiselle ja Olgalle, kuinka hän poliisiputkan pahnoilla oli tavannut sen ylioppilas Kaarlelan. Kuvittelu muuttui lopulta niin eläväksi, että hän saattoi nähdä Olgan kuulemansa johdosta syvästi punastuvan sekä kuulla Tuomisen vaimon huudahtavan: — Semmoinenko sekin on!
Uh! Häntä ihan karsivat vilunväreet ja kädellään huitaisten kuin jotakin luotaan karkottaen käänsi hän kylkeään. Kirje oli yhä koskematonna pöydällä ja se palautti aina uudelleen mieleen Olgan ja sitten Virtasen kertomassa huomioitaan. Hän soimasi nyt itseään siitä, ettei hän sittenkin ollut saanut lähenneeksi Virtasta sekä pyytäneeksi häntä vaikenemaan asiasta.
Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno tuntui aivan mahdottomalta. Ei hän myöskään saanut lähteneeksi ulos, hankkiakseen kotiin jotakin syötävää. Väliin otti hän käteensä jonkun kirjan, mutta saamatta siitä mitään irti viskasi sen jälleen pöydälle.