Merkillistä, ettei Jussikaan tullut hänen luokseen, jotta olisi saanut juttelulla viihdyttää itseään. Minne lienee sekin huvennut uusille rymyretkille!
Vihdoinkin läheni ilta ja sen mukana alkoi eteisestä jälleen kuulua pikku tytön alakuloinen nukkelaulu. Markus kuunteli sitä hetkisen silmät ummessa, mutta se vaikutti häneen tällä kertaa suorastaan tuskallisesti. Se synnytti tunteen kuin olisi hän paikalleen sidottuna maannut äärettömän pitkän ajan ja kuullut korvissaan tuon saman säveleen sekä saisi sitä eteenpäin kuunnella loppumattomiin. Tuskastuneena heitti hän viltin päältään ja kavahti istualleen. Samassa kuuli hän ovikellon eteisessä kilahtavan — ensimmäistä kertaa koko tänä pitkänä päivänä. Hän kuuli avattavan ovea sekä mainittavan nimeään. Kyypparin vaimo kurkisti hänen huoneeseensa ja sanoi sitten jollekin ulkopuolella: — Kyllä hän on kotona, herra on hyvä ja käy sisään. Jännittyneenä jäi Markus tähystämään ovelle. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kynnykselle ilmestyi Veli Forsberg, sillä hän oli tulijaa kuvitellut yliopiston rehtorin lähetiksi tai joksikin vielä pahemmaksi.
Veli pysähtyi ovelle ja tähysti pimenevään huoneeseen.
— Terve! Käy vaan peremmäs! kehotti Markus, kohoten vihdoinkin sohvalta ja käyden häntä vastaan.
— Terve! Oletko sinä ollut sairaana? ja Veljen äänessä oli osaaottava sävy.
— No, en ihan juuri sairaana, vaikkei tosin paljon muutenkaan, vastasi Markus, jonka mieli oli ehtinyt jo hiukan lämmetä parhaan toverinsa tulosta sekä hänen osaaottavasta käytöksestään.
— Minä kävin sinua eilen illallakin tapaamassa, mutta sinä et ollut kotona, ilmoitti Veli.
Tämä sulatti yhä enemmän Markuksen mieltä, sillä hän arvasi Veljen tahtovan hyvittää sitä, että hän eilen oli pahottanut hänen mieltään.
— Minä olin hiukan ulkona, vastasi hän ja heitti toveriinsa epäluuloisen silmäyksen.
Veljellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan Markuksen retkistä. Pienellä mustasukkaisuudella tiedusteli hän, kenen kanssa Markus oli ollut matkassa.