— Elä nyt! Kylläpä sinulla on ollutkin kirjavat seikkailut! innostui
Veli. — Minkälaista siellä oikein oli, kerrohan.
Markusta ei tarvinnut toistamiseen kehottaa. Hän tyhjensi nyt itsensä kokonaan, kuvaten poliisikamariretkensä kaikkia yksityisseikkoja myöten, viivähtäen erikoisella lämmöllä laulavassa neitosessa, joka ristikon läpi oli harjannut hänen takkiaan. Veljen katseesta luki hän pelkkää myötätuntoa. Siinä ei näkynyt paheksumisen jälkiäkään, vaan hän kuunteli suurimmalla mielenkiinnolla kuin jotakin romaania.
Kun Markus oli vihdoinkin lopettanut, puhkesi hän sanomaan: —
Sinähän olet sitten viime näkemämme elänyt läpi kokonaisen odysseian.
— Mutta onnistumatta Odysseuksen tavoin välttää Skyllaa, lisäsi
Markus, joka tunsi saattavansa ottaa asian jo joltisenkin keveästi.
— Mutta kyllä sinä oletkin mainio, kun menet suoraan konstaapelia tituleeraamaan sillä tavalla, lausui Veli ja nauroi sydämensä pohjasta.
— Sitä minä en ollenkaan muista, koetti Markus puolusteleida, hämillään nauraen toisen mukana.
Hänen silmänsä kostuivat tuon tuostakin, sillä hän tunsi mielensä nyt kokonaan keventyneeksi. Viime öisten kokemusten rumat puolet olivat yhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa. Hänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta painajaisesta. Samalla tunsi hän suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta ja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta.
"Näin minä taas yhtäkkiä ja odottamatta huljahdin aallon harjalle", ajatteli hän sydän täynnä lämmintä kiitollisuutta Veljeä kohtaan, joka tulollaan oli vapauttanut hänet painajaisestaan.
Huoneessa oli jo lähes täysipimeä ja Markus ryhtyi sytyttämään lamppua.
— Mutta mitäs hittoa tämä on! huudahti hän harmistuneena, sillä pöydältä oli hävinnyt entinen lamppu ja sijalle oli ilmestynyt seinään kiinnitettävä kuvuton käytävän lamppu.