— Joudu jo, muutenhan sinä menehdyt siihen paikkaan! kiirehti Veli ovelta.
— Odotahan vielä pari silmänräpäystä, pyysi Markus, istahti palttoo päällä pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:
"Neiti Olga Mustonen. Valitettavasti en nyt muutamaan päivään voi tulla Teitä tervehtimään ja kirjoja tuomaan, sillä minun on vähäisen sairauden takia pysyttävä huoneessani. Mutta ettekö Te sen sijaan voisi esim. huomenillalla — tai mihin aikaan päivästä hyvänsä — tulla minun luokseni. Olisitte sangen tervetullut. Sydämellisin terveisin Markus Kaarlela."
Luettuaan Olgan kirjeen, oli Markuksen mieleen välähtänyt lähteä heti illallisen syötyään Olgan luo. Mutta sitten muisti hän Virtasen ja hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata tätä tai Tuomisia. Sitä mahdollisuutta välttääkseen turvautui hän tähän pieneen viekkauteen ja hätävalheeseen. Olgan kohtaamista ei hän nyt enää tuntenut pelkäävänsä, vaikka Virtanen olisi tälle kertonutkin hänen seikkailuistaan.
Ottaen kirjeen mukaansa postilaatikkoon pantavaksi sammutti hän lampun ja kiiruhti Veljen jälkeen.
14.
Virkeänä ja levänneenä heräsi Markus seuraavana aamuna hyvissä ajoin. Juuri kun hän päättäväisesti haukotteli unentähteitä itsestään, ryhtyäkseen illalla suunnittelemaansa päivän ohjelmaa toteuttamaan, soi ovikello ja kohta sen jälkeen koputettiin hänen ovelleen.
— Sisään! huusi Markus reippaasti, kohentaen peitettään ja päättäen katsoa vaikka itse kuolemaa silmiin.
Sisään työntyi vanha, ystävällisen näköinen ukko, kainalossaan salkku. Tämä viimemainittu esine sai Markuksen säpsähtämään, mutta kohta tajusi hän kuitenkin mistä oli kysymys. Ukko otti salkustaan ison paperiarkin, jossa oli lyhyt kutsumus Markukselle saapua sinä päivänä tasan kello kaksitoista yliopiston rehtorin kansliaan. Alla oli rehtorin nimi.
Kun Markus oli merkinnyt paperiin, että hän on nähnyt sen, poistui ukko ja muistutti vielä mennessään Markusta saapumaan kansliaan määrätyllä ajalla.