— Jaa, se vaikuttaa! huudahtivat molemmat neidit yhteen ääneen. — Me ei tahdo suometariaani huoneesemme. Ne ovat sellaisia… ja Markus sai kuulla kokonaisen luettelon mitä pimeimpiä mainesanoja.
Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö sisarukset puhuneet mitä vilpittömintä vakaumuksen kieltä. Sen näki heidän katseestaan ja kuuli heidän äänestään. Niin hämmästyneeksi kuin Markus tunsikin itsensä, saadessaan taas uuden todistuksen siitä, kuinka syvälle puolue-ennakkoluulot olivat ihmisiin syöpyneet, halutti hänen kuitenkin vielä hieman leikitellä sisarusten kanssa.
— No niin, minä en kylläkään kuulu suomettarelaiseen puolueeseen, sanoi hän, — mutta minulla on suomettarelaisia tovereita. Saisivatko he käydä täällä minun luonani?
Sisarukset joutuivat hämilleen ja toinen heistä mutisi:
— No jaa, tietysti.
He eivät kuitenkaan sanoneet uskaltavansa päättää huoneen vuokraamisesta, ennenkuin heidän vanhin sisarensa palaa virastosta. Sen tähden pyysivät he Markusta tulemaan uudestaan illalla.
"Haluavat varmaan neuvotella siitä, sopiiko heidän antaa huonettaan suomalaiselle", ajatteli Markus ja häntä halutti jo jättää kaikkityyni siihen. Mutta samassa saapui vanhin sisar, oven täyteineen, lihava ja vahvasti hajuvesillä priiskotettu neiti.
— Va' sku' de' gälla? kysyi hän nähdessään eteisessä vieraan mieshenkilön.
Nuoremmat sisaret riensivät selittämään hänelle asian. Kuultuaan, että Markus on ylioppilas, ei hän asettanut mitään lisäehtoja ja asia oli pian päätetty. Ensi viikon alusta ilmoitti Markus muuttavansa uuteen asuntoonsa.
"Nyt on siitäkin huolesta päästy", ajatteli hän tyytyväisenä, laskeutuessaan kadulle. "Mutta pahin päivän velvollisuuksista on vielä edessäpäin."