Käytyään aamiaisella käveli hän edestakaisin Aleksanterilla ja sitä mukaa kuin kellonviisari läheni kahtatoista, lisääntyi puristus hänen sydämessään. Jos hänellä eilen tai toissapäivänä olisi ollut tämä sama velvollisuus, niin asia olisi näyttänyt hänestä niin synkältä, että hän luultavastikaan ei olisi saanut menneeksi yliopiston kansliaan, vaan piiloutumisella pilannut kokonaan asiansa. Kaikki ne laiminlyönnin synnit, joita hän elämässään oli tehnyt, olivat sattuneet tuollaisina sisäisen lamaantumisen aikoina. Mutta nyt oli hänen joustavuutensa ja elämäntarmonsa siksi suuri, ettei mikään olisi voinut pidättää häntä menemästä rehtorin puheille.
Kun hän kolmannen kerran pysähtyi senaatintorin kulmalle, osoitti Nikolainkirkon kello viittä vaille kaksitoista. Hän veti syvään henkeään ja lähti päättävästi nousemaan yliopiston portaita, tuntien kuinka sydämensä alkoi askel askeleelta yhä kovemmin lyödä. Kaikista vastaan ponnistuksista huolimatta kohosi hänen hermostuneisuutensa toiseen kerrokseen kiivetessä siihen määrään, että hän melkein saattoi nähdä kahtena vastaan tulevat henkilöt. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt kertaakaan epäröimään, vaan hokien ajatuksissaan: — Ja Napoleon tempasi lipun käteensä ja kuulien vinkuessa ympärillään marssi suoraan sillalle, kulki hän päämääräänsä kohti. Kanslian oven takana veti hän vielä kerran syvään henkeään ja astui sisälle.
Rehtoria ei näkynyt tavallisella paikallaan pitkän kansliapöydän päässä ja muut saapuvilla olevat virkamiehet kirjoittivat päätään työstä nostamatta. Markus pysähtyi oven läheisyyteen odottamaan. Takanaan, vielä lähempänä ovea, huomasi hän kaksi nuorta ylioppilasta, jotka olivat siinä seisseet hänen tullessaan. Ne olivat nähtävästi samantapaisella asialla kuin hänkin, sillä kummankin kasvoista näki selvästi, että he olivat äärimmilleen hermostuneet. Tämä huomio rauhoitti Markusta suuresti, jopa koetti hän huolettomalla asennolla ja muilla eleillä näytellä levollista ja arkailematonta miestä noille poloisille.
Hetken kuluttua astui rehtori jostakin sivuhuoneesta kansliaan. Kolme ylioppilasta ovensuussa kumarsi syvään, mihin hän vastasi sirolla ja kohteliaalla tavallaan. Istuttuaan paikalleen viittasi hän Markuksen luokseen.
— Herra Kaarlela kai? kysyi hän, ennenkuin Markus oli ehtinyt nimeään mainita. — Hm, taisi olla kysymys jostain poliisiraportista, ja hän avasi lähellä olevan suuren seinäkaapin.
Eräällä hyllyllä oli paksu pinkka papereita ja niiden joukosta valitsi hän yhden. "Jos nuo kaikki ovat samanlaisia poliisiraportteja, niin enpä totisesti ole yksinäni tässä kadotuksessa", ajatteli Markus, tuntien suurta huojennusta.
Rehtori luki puoliääneen hymisten raportin, joka oli kirjoitettu ruotsiksi. Suomeksi olivat siinä kuitenkin nuo tuhoisat sanat, jotka Markuksen kerrottiin eräälle konstaapelille lausuneen. Raportti teki koomillisen vaikutuksen ja sivuuttaessaan nuo suomalaiset sanat näki Markus rehtorin kasvoilla vilahtavan hyväntuulisen hymyn, jonka hän kuitenkin nopeasti kätki partaansa.
— Kuinka tämä asia nyt oikeastaan on? kysyi rehtori ja Markus kertoi olleensa juovuksissa sekä joutuneensa poliisin kanssa tekemisiin, mutta noita sanoja ei hän sanonut muistavansa.
— Onko teillä tapana hyvinkin ahkerasti istuskella ravintoloissa? kysyi rehtori tämän jälkeen.
— Kyllä minä niissä toisinaan käyn, mutta ei se minulla tapana ole, vastasi Markus.