— Täällä on yks neiti, kun tahtoo tavata herra Kaarlelaa.
Olga ujona ja hämillään. Rouva Heinonen heitti huoneeseensa palatessaan heihin hymyilevän katseen.
— Hyvää iltaa. Tulittepas te toki! Mutta elkää nyt kynnyksen taka jääkö! ja Markus tarttui Olgaa molemmista käsistä ja veti hänet huoneeseen, pyörittäen häntä samaa vauhtia kerran ympäri.
Tämän teki Markus harkitusti ja onnistuikin laskussaan. Hän vapautui siten yks kaks siitä hellävaraisesta, miltei saamattomasta ujoudesta, joka häntä edellisillä kerroilla oli Olgan seurassa kahlehtinut ja joka vähällä oli nytkin päästä heitä kangistamaan. Yhtä vapauttavasti vaikutti se nähtävästi Olgaankin, sillä häneltä helähti iloinen nauru.
— Mutta olettepas te koko sairas! huudahti hän.
— Ai tosiaankin, minunhan piti ollakin sairas! oli Markus havahtuvinaan. — Mutta asia on niin, että minä paranin juuri silloin, kun kirjoitin teille sen kirjelipun ja tänään minä olen ollut maailman tervein mies.
— Kyllä sen näkeekin, mutta mitä tautia sellainen on, josta niin äkkiä paranee?
— Mutta heittäkäähän ensin päältänne, ettette ole niin kovin lähtevän näköinen, niin minä kerron siitä teille.
Samassa päästeli Markus kursailematta Olgan hatun ja ryhtyi sitten palttoota päältä auttamaan. Mutta kun Olgan valkeaihoinen ja täyteläinen kaula tuli näkyviin, valahti Markuksen yli ikäänkuin lämmin aalto ja yhtäkkiä sulki hän Olgan syliinsä sekä suuteli häntä kiihkeästi ensin kaulalle ja sitten suulle. Olga oli niin hämmästynyt, että hän salli sen vastustelematta tapahtua. Sitäpaitsi oli se käynyt niin nopeasti ja sähköisesti, että hän ei ehtinyt tehdä mitään, vaan nojautui raukeana Markuksen käsivarteen.
Vasta jäljestäpäin ehti Markus itsekin joutua hämilleen. Hän hellitti
Olgan syleilystään ja tarttuen häntä molemmista käsistä sopersi: