— Elähän suutu, Olga, mutta minulla on ollut näinä päivinä sinua niin tulinen ikävä ja… ja sinä näytit niin kauniilta… Meidän pitää tästä lähin sinutella toisiamme, sehän on luonnollista meidän välillämme, eikös niin?
Olga oli lehahtanut punaiseksi aina hiusmartoa myöten, mutta mitään moitetta ei Markus huomannut hänen katseessaan eikä hän vetänyt käsiään pois Markuksen käsistä. Tästä oli seurauksena, että Markus katsoessaan häntä silmiin haltioitui uudestaan ja tarttuen häntä ohimoista suuteli tällä kertaa otsalle.
— Rakas, rakas… ethän ole vihainen minulle? sopersi hän. — Mutta minähän seisotan sinua keskellä lattiaa! ja hän talutti Olgan sohvalle istumaan, asettuen itse hänen rinnalleen ja ottaen hänen toisen kätensä omaansa.
Olga salli kaiken tämän vastustelematta tapahtua. Hän ei ollut puhunut vielä mitään siitä lähtien kun Markus sulki hänet syliinsä. Nyt vapautui hän hämmingistään ja katsoen hymyillen Markukseen kysyi:
— Entäs se teidän sairautenne?
— Kenen teidän?
— Sinun, korjasi Olga ja loi ujostelevan katseensa alas. Kysymystä tehdessään oli Olga Markuksen mielestä hymyillyt hieman omituisesti ja se herätti hänessä epäluuloa. Mahdollisesti oli Virtanen ollut kielimässä. Hän päätti tarttua härkää sarvista ja olla rehellinen.
— Minä sairastin kohmeloa ja murjotin, aloitti hän ja tarkkasi sanojensa vaikutusta.
— Vai sellaista se sairaus olikin! naurahti Olga.
— Mutta ei se ollut tavallista yksinkertaista kohmeloa, vaan… minä murjotin häpeästä ja harmista ja…