Häntä kadutti, että oli lainkaan tullut tänne, sillä Sandra ei ollut siinä mielentilassa, että hänelle olisi voinut tehdä mitään vakavampia ehdotuksia. Hän tuntui olevan erikoisen katkeralla päällä, mikä muun muassa ilmeni haluna käyttäytyä inhottavasti ja muita kiusaavasti.
Fiffi palasi ja laski Sandran eteen paketin voileipiä, jotka hän kertoi ostaneensa eräästä kahvilasta. Sen jälkeen rupesi hän jatkamaan keskeytynyttä työtään.
Seurasi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus itsepintaisesti tuijotti verhossa näkyvään likatahraan, vihellellen hiljaa ja hermostuneesti viiksiään nyplien.
Yhtäkkiä kysyi Sandra: — Milloin te olette viimeksi ollut kotikylässä?
Kummastuneena kääntyi Markus kysyjään, sillä tämän äänessä oli kokonaan toisenlainen sävy kuin äsken. Ja hänen kummastustaan lisäsi huomio, että Sandra oli salaa poistanut huulestaan nuuskamällin, joten hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden äskeinen vastenmielinen ilme. Hän silmäsi pikimmältään Markusta ja loi sitten arasti katseensa alas, ikäänkuin häpeillen sitä, että hänen ajatuksensa olivat hiipineet kotikylään.
Markus oli iloissaan tästä Sandran mielialassa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta sekä siitä, että hän itsestään oli lähennyt asiaa, josta Markus oli halunnut hänelle puhua.
— Syyskuulla ennen Helsinkiin lähtöäni minä olin kotona. Entäs milloinka te olette viimeksi siellä ollut?
Hän teititteli tahallaan Sandraa, saadakseen keskustelulla edelleenkin säilymään vakavan sävyn. Sandra vilkasi häneen epäluuloisesti, mutta nähdessään hänen kasvoillaan totisen ilmeen, vastasi hän huoahtaen:
— Siitä on jo aikaa… kuinka kauan liekään. Itsestäni minusta tuntuu olevan kokonainen ihmisikä siitä, kun minä siellä viimeksi olin.
— Kai teillä on sinne joskus, ja ehkä useinkin, ikävä?