— Ja hänellä on oma asunto?
— Onhan se sellainen pieni ja matala tölli.
— Teillä on siis kuitenkin siellä paikka, mihin mennä, ettei tarvitse heti vieraisiin turvautua. Ja mikä onkaan kodikkaampi asunto kuin sellainen neliseinäinen matala tölli, joka on sisältä vuorattu sanomalehdillä ja jonka pienellä ikkunalla kasvaa palsami.
Samassa juolahti Markuksen mieleen eräs Erkon parhaimpia runoja ja hetken mielialan virittämänä alkoi hän hartaudella lausua:
Kasteli kukkaa vanha mummo,
kukkaa ikkunalla.
— Missä on tyttösi, vanha mummo?
— Kaukana maailmalla.
— Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,
vaivainen mummo kulta?
— Tiedä en, — maailma taisi niellä,
taikka jo peittää multa.
— Kastelen kukkaa, armastani,
muistelen tyttölasta.
Tuskinpa jälleen puhdastani
löytänen maailmasta.
Sandra oli nostanut kädet silmilleen ja itki ääneensä. Fiffi, joka silmät suurina oli seurannut edellistä keskustelua, oli harja helmassaan kyyristynyt lattialle istumaan ja alkoi Markuksen tauottua nyyhkyttää kuin lapsi, joka seuraa aikuisten esimerkkiä.
Nähdessään nuo yhteiskunnan ulkopuolelle liukuneet naispoloiset omaa alennustaan ja koti-ikäväänsä itkemässä edessään, tunsi Markuskin silmäinsä kostuvan.
Fiffi kuivasi kyyneleensä ja puhkesi yhtäkkiä sanomaan: