Santarmit ja poliisit olivat ykskaks kadonneet kuin kaste maahan ja sen huomatessaan hengähti Markus monen muun kanssa syvään. Tuntuipa kuin koko yhteiskunta olisi sen johdosta helpotuksesta huoahtanut. Käden käänteessä siirtyi hallitus- ja käskyvalta niille, jotka siitä vielä eilen eivät olleet osanneet uneksiakaan.
Työväentalolla pantiin erilaisista aineksista kokoon ylin hallitusvalta: lakkokomitea. Se otti kaikki ohjakset käsiinsä ja jakoi ihmisille välttämättömimmät tiedot lyhtytolppiin päivittäin kiinnitetyillä julistuksillaan. Kun Markus ei ollut vielä ehtinyt lähemmin kotiutua Helsingin järjestäytyneen työväen pariin, jäi hän tämän merkillisen viikon vaiheissa vieraaksi lakkokomitean toimille sekä yleensä tapahtumille työväentalolla. Hänen pääkortteerinaan oli koko ajan ylioppilastalo.
Mainitussa paikassa oli iltapuolella ensimmäistä lakkopäivää ylioppilaskunnalla suuri kokous, jossa pidettiin toinen toistaan radikaalisempia puheita, huudettiin eläköön ja alas ja nautittiin vapauden ensi huumauksesta. Mutta siellä päätettiin myöskin käytännöllisistä asioista. Muun muassa perustettiin ylioppilaskaarti, jonka työväen kaartin rinnalla tuli pitää yllä järjestystä kaupungissa. Osakunnat jakautuivat komppanioihin ja valitsivat itselleen päälliköt. Merkkinä kaartilaisilla oli valkoinen side vasemman käsivarren ympärillä ja aseena kävelykeppi, jolla sellainen oli. Markus kirjoittautui erääseen pohjalaisten komppaniaan, jonka seuraavana aamuna tuli lähteä kaduille "passiin".
Sähkövalot eivät palaneet ja ulkona oli miltei säkkipimeä, kun Markus laskeutui ylioppilastalon portaita alas. Kuin kiiltomatoja vilkkui tuolla ja täällä käsilyhtyjä ja välistä hulmahti kaupungin yli Viaporista suunnatun valonheittäjän häikäisevä sädekimppu kuin kohtalonsilmä, joka levotonna seurasi tapahtumia tuossa kaikki siteensä katkoneessa, poreilevaan käymistilaan joutuneessa ja kaikkia mahdollisuuksia kätkevässä kaupungissa, mikä oli verhonnut itsensä pimeydellä kuin synnyttävä vaimo.
Äänten sorina ja satojen jalkain kapse pimeillä kaduilla ilmaisivat kuitenkin laadullaan, että odottamattomat tapaukset eivät olleet suomalaista tyyneyttä tasapainostaan järkyttäneet, vaan että valjaansa riisuneet ihmiset suhtautuivat pohjoismaalaisen kylmällä järkevyydellä tähän eriskummaiseen olotilaan. Turvallisin mielin sukeltautui Markus kaduilla lainehtivaan kansanjoukkoon ja käsivarressaan jo kansalliskaartilaisen merkki suuntasi hänen askeleensa Eerikinkadulle.
Ainoastaan kerran oli hän pikimmältään tavannut Olgaa sen ihanan ja täyteläisen illan jälkeen, jolloin he olivat yhtäkkiä päässeet niin lähelle toisiaan. Hän oli sen jälkeen muuttanut uuteen asuntoonsa, hoitanut opinnoitaan ja kirjoittanut jälleen pienen artikkelin Työmieheen. Ja nyt olivat viime näkemisen lisäksi tulleet vielä tämän päivän merkilliset tapahtumat. Sydän tulvillaan päivän kokemuksista ja ensimmäisen vapauden tuulahduksen juovuttamana tunsi hän pakottavaa halua tavata Olgaa ja nauttia yhdessä hänen kanssaan siitä vapauden huumasta, jonka vallassa hän oli koko päivän elänyt. Kun hän kaartilaisvelvollisuuksistaan oli vielä huomen-aamuun saakka vapaa, päätti hän rientää suoraa Olgan luo, ajattelematta ollenkaan, että tämä saattoi olla ulkona kuten lähes koko Helsinki.
Eerikin ja Fredrikin katujen kulmassa ojensi joku vastaantulija heijastuslyhtynsä vasten hänen kasvojaan ja häikäisi hetkeksi hänen silmänsä. Sen verran kuin hän ehti tuota häikäilemätöntä lyhtyniekkaa nähdä, luuli hän tunteneensa Heino Kavanderin, joka kulki jonkun naisen seurassa.
"Se olikin juuri hänen tapaistaan!" ajatteli Markus kiukustuneena lyhdyn häikäisystä.
Hän pysähtyi kuuntelemaan ja tunsi nyt selvästi Kavanderin äänen.
Hänen jutteluunsa vastasi silloin tällöin pehmeä naisääni.
"Varmaankin Hilma!" välähti Markuksen mieleen ja hänen tuli ilkeä olla, ilkeä sekä itsensä että Olgan takia. Sillä hänestä tuntui, että Kavander noudattaa hänen omia askeleitaan ja jäljittelee hänen eleitään kuin kateellinen varjo. Hänen mieleensä muistui siinä kadun kulmassa seistessään, kuinka toverit kerran kouluaikana olivat yksimielisesti kiittäneet erästä hänen kirjoitustaan toverikunnan lehdessä ja kuinka Kavander oli hiipinyt miehestä mieheen ja koettanut uskotella, ettei hän, Markus, ole sitä itse kirjoittanut, vaan jostakin plagieerannut. Ja sitten oli hän itse kirjoittanut seuraavaan lehteen samasta aiheesta sekä ollut kiukussaan, kun hänen osalleen ei tullutkaan toverien kiitosta.