Markus oli yhä äissään siitä, että tämä kiusallinen pikku-asia, kuten hän tällä kertaa sitä mielessään nimitti, oli särkenyt hänen juhlamielensä. Sen vuoksi ei hän puhunut mitään kadulla tekemästään huomiosta, vaan jatkoi hetken kuluttua:
— Mutta miksi sinä niin kovin pelkäät Kavanderia? Ehkäpä hänellä on hyvinkin rehelliset aikomukset.
— Ei ikinä! huusi Olga sisäisestä vakuutuksesta värisevällä äänellä.
— Minä näin sen heti hänen kirjeestään ja sitten hänen silmistään ja käytöksestään.
Niin vakuutettu kuin Markus olikin siitä, että Olga oli oikeassa, halutti hänen edelleenkin purkaa äkäänsä sanomalla:
— Naiset luottavat aina liiaksi aavistuksiinsa ja vaistoihinsa.
Olga ei vastannut siihen mitään, vaan tuijotti loukkaantuneen näköisenä eteensä.
Seurasi painostava äänettömyys. Tuomisen huoneesta kuului hyssytystä sekä kaksoslasten ärtyisä ja läpitunkeva itku. Milloin se hetkeksi taukosi, täytti sen sijan heti räätälin puolelta tuleva, katkeamaton köhiminen ja kakisteleminen. Markus ärtyi ärtymistään ja vaikka ääni hänen sydämessään kehottikin osoittamaan myötätuntoa Olgan sisarhuolia kohtaan, pääsi kuitenkin voitolle halu olla tyly ja kostaa äskeinen juhlamielen rikkuminen.
Seisaalleen ponnahtaen ja kätensä hyvästiin ojentaen sanoi hän lyhyesti ja päättävästi:
— Minun täytyy nyt lähteä.