Olga loi häneen säikähtyneen katseen, samalla kuin hän vaistomaisesti antoi kätensä.
— Mihin sinulla sellainen kiire on? sopersi hän hätääntyneenä. Hän puristi arasti Markuksen kättä kuin tahtoen pidättää häntä.
Markus tunsi sen johdosta hellän kosketuksen sydämessään, mutta hän oli ehtinyt jo ikäänkuin kangistua tylyyteensä. Kätensä pois vetäen virkkoi hän:
— Minä olen ylioppilaskaartissa ja aamulla täytyy minun jo kello kahdeksalta olla talolla valmiina palvelukseen. Hyvää yötä! ja hän astui ulos, tuntien sydämessään katkeran suloista tuskaa.
Portille tultuaan pysähtyi hän hetkeksi, sillä ilmielävänä näki hän edessään, kuinka Olga on jälleen kumartunut pöytää vasten ja itkee haikeasti. Sääli ja hellyys kaihersivat hänen sydäntään, mutta hän paadutti uudelleen mielensä, huitaisi ykskaikkisuuden merkiksi kädellään ja lähti päättävästi astelemaan keskikaupungille josta yhä kuului taukoamaton kohina kuin salaperäisyydellään kiehtovan meren ulapalta.
18.
Ylioppilastalo oli muuttunut täydelliseksi kasarmiksi. Se oli ylioppilaista muodostetun kansalliskaartin pääkortteerina. Sieltä lähti ja sinne palasi yhtä mittaa läpi vuorokauden pieniä vahtipatrulleja. Niiden päälliköt ottivat lähtiessään kansliasta ohjeet ja jättivät sinne palatessaan selonteon toimistaan. Yläkerran ruokasali oli yötä päivää miehiä täynnä. Siellä söivät he ateriansa ja lepäilivät väliajoin. Penkeillä näkyi aina loikoilevia siiviksiä ja pöytien ympärillä istui taajoja ryhmiä vilkkaasti jutellen, kahvia juoden tai korttia pelaten. Huoneen täytti aina huumaava äänten sorina ja tupakansavu. Pitkän ravintolapöydän takana liikkuivat tarjoilijattaret nääntyneinä ja unisina, koettaessaan tyydyttää nälkäisten ja janoisten kansalliskaartilaisten tarpeita.
— Pohjalaisten ensimmäinen komppania! — Hämäläisten toinen komppania…! kuului yhtämittaa huutoja, kun päälliköt vahtivuoron lähetessä kokosivat kahvi- ja korttipöytien ääreen hajaantuneita tai penkeille venähtäneitä miehiään. Kiiruusti kavahtivat nämä jalkeilleen, järjestyivät eteisessä riveihin ja sotilaallista ryhtiä tavoitellen marssivat päällikköjensä jäljessä ulos, aseinaan kävelykepit ja järjestysvallan merkkeinä nuo vasempaan käsivarteen sidotut valkeat liinat. Vakavampien tapausten varalle saattoi lisäksi yhden ja toisen taskuun kätkettynä olla revolveri tai kummibatonki.
Kello oli neljänneksen yli kahdeksan, kun pohjalaisten toinen komppania, johon Markus kuului, marssi kaksimiehisissä riveissä ylioppilastalon portaita alas. Aamuvarhaisesta huolimatta oli talon edustalle kokoontunut jo taaja väkijoukko. Rauhallisina ryhminä seisoskelivat siinä ihmiset, keskustellen viime tapauksista ja odottaen saavansa kuulla uutisia tai nähdäkseen ohi marssivia ylioppilaskaartilaisia, jotka olivat jo ehtineet päästä yleisön, varsinkin sivistyneemmän osan suosikeiksi. Joka kerta kun joku ylioppilasosasto läheni, avasivat he keskelleen leveän käytävän ja seurasivat myötätuntoisin silmäyksin noita nuoria isänmaan toivoja, jotka kaaokselliseen tilaan joutuneen pääkaupungin kaduilla pitivät yllä järjestystä.
Väkijoukon halki marssiessaan sai Markus yhtäkkiä tunteen, että Olga seisoo siellä muiden joukossa, katse häneen kiinnitettynä. Hän tunsi rinnassaan lämpimän ailahduksen, mutta sen sijaan että olisi etsinyt silmillään Olgaa, palasi hän itserakkaan turhamaisuuden yllytyksestä eilisiltaiseen ohjelmaansa ja marssi sivuilleen katsomatta eteenpäin, tahdissa pysyäkseen hokien mielessään: — yks, kaks, yks, kaks…