Kätensä ojentaen lausui hän:
— Olga, annatko sinä minulle anteeksi sen, että minä eilenillalla olin sinulle niin tyly, vaikka sinulla ilmankin oli surua ja huolta? En tiedä mikä minuun meni, mutta minä olin sellainen ikäänkuin vasten tahtoani. Ulos tultuani oli minun suorastaan paha olla, kun olin varma, että sinä jäit yksinäsi itkemään.
Vastaukseksi ojensi Olga kätensä ja hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, kun hän lämpimästi ja luottavasti puristi Markuksen kättä. Hänen katseessaan kuvastui nyt pelkkää onnellisuutta. Sen tenhoamana unohti Markus hetkeksi sen omituisen tilanteen, jossa nyt elettiin ja hänellä oli täysi työ hillitä itseään tempaamasta Olgaa syleilyynsä.
— Voi, sinä rakas, rakas… hoki hän sen sijaan ja pusersi rajusti Olgan kättä. — Koko yön ajan minä olen ajatellut vain sinua ja äsken ylioppilastalolta lähtiessämme tunsin minä, että sinä olet siellä väkijoukossa. Etkös ollutkin?
— Olin, myönsi Olga hiukan ujosti, — mutta sinä olit vihainen etkä katsonut sinne päinkään.
— Vihainenko? Enhän toki, mistä minä olisin voinut vihainen olla, se oli vain sellaista… ja kun hän ei osannut käytöstään selittää, käänsi hän äkkiä päinvastaiseen suuntaan: — Mutta ethän ole, Olga, siitä vihoissasi minulle?
— Mitä syytä minulla olisi siitä vihotella, naurahti Olga.
— Kaikki on siis hyvin jälleen ja sinä olet minun oma Olgani, lopetti Markus. — Ja nyt sinä saat tehdä vartiopalvelusta yhdessä minun kanssani. Eteenpäin mars!
He lähtivät rinnan kävelemään mäkeä alas. Samalla juolahti Markuksen mieleen jotakin ja hän virkahti:
— Mutta maltahan, minäpä jätänkin tämän osan katua hetkeksi toverini huostaan ja me teemme sillaikaa pienen retken ylös tähtitorninmäelle, nähdäksemme hiukan ympärillemme.