Hän tavoitti toverinsa, ilmoitti tälle parilla sanalla aikomuksensa ja lähti sitten Olgan kanssa kaartinmaneesin sivutse oikaisemaan mainitulle näköpaikalle.
— Kuinka kaunis pääkaupunki meillä sentään onkaan! huudahti Markus, kun he olivat tulleet perille ja pysähtyneet haaksirikkoisten patsaan luo. — Kaikkialla on niin rauhallista ja hiljaista kuin maalla jonakin suurena kirkkojuhlana. Katsopas, kun merenpintakin on aivan rasvatyynenä. Mutta mitäs tuo on?
Hän oli kääntänyt katseensa eteläsatamaan päin ja huomannut samalla senaatintalon katolla Suomen leijonalipun.
— Näetkö sinä? kysyi hän henkeään pidättäen Olgalta.
Mutta Olga ei tajunnut heti, mitä Markus tarkoitti ja pieni tyytymättömyyden väre äänessään selitti hän lähemmin asian. Olga ei kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa samalta kannalta kuin Markus, jonka sydämen tuon kauan kätkössä olleen lipun näkeminen sai kiivaasti sykkimään. Kuten tuhannet muutkin suomalaiset olivat tänään tehneet, säpsähti hänkin ensinnä sen nähdessään sekä tunsi sydämessään outoa huumausta. Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni sielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti. Kuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon jotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä.
— Uskotko sinä, Olga, että tämä kaikki päättyy onnellisesti? kysyi hän äänellä, joka tuli kuin kaukaa jostakin korkeuksista, niin että Olga ihmetellen käänsi katseensa häneen.
— Kuka sen tietää, vastasi hän epätietoisuuttaan arastellen.
— Usko sinä vain, sillä kyllä tämä kaikki päättyy onnellisesti, sanoi Markus varmasti. — Vaikka me olemmekin monien kärsimysten kansa, niin me olemme myöskin onnen kansa, sillä itse Jumala valvoo meidän kohtaloamme kuin holhooja alaikäisen asioita.
Markus oli joutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan. Sellaisina hetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen kansaa, poissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista. Hän näki sen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen hän itse muodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista rakkautta, jonka hurmaamana hän hoki sanoja: — suomalaiset! suomalaiset! — kuten äsken kadulla oli Olgalle hokenut: — rakas! rakas!
Kun he hetken kuluttua palasivat Kasarminkadulle, laskeutui Markus takaisin maanpinnalle ja maanpinta muistutti heti omista vaatimuksistaan. Hän alkoi nimittäin yhtäkkiä tuntea huikeata nälkää ja sen johdosta lausui hän: