Ursula katsoi vain Tuomasta palavin silmin ja sanoi:
"Etpä pääse, kun on vesi välissä."
"Jollet herkeä sillä tavalla katsomasta, kun minä luen viiteen, niin varmasti tulen veneeseesi!"
Ursula katsoi edelleen ja hymyili ääneti. "Yks, kaks, kolme, neljä, viis!" ja samalla hyppäsi Tuomas veteen ja tarttui seuraavassa tuokiossa veneen perään.
"Voi sinua hullua, kun kastelet itsesi!" huusi Ursula liekehtivin silmin.
Mutta vettä valuen kapusi Tuomas veneeseen, konttasi Ursulan luo ja alkoi tavotella suuteloa. "Kastelet minutkin, mokoma viiripää!" ja Ursula veti päätään takakenoon, ettei Tuomas tavottanut hänen huuliaan. Mutta huomatessaan, ettei Tuomas onnistunut yrityksessään, palautti hän helmaansa oikoessaan päänsä tavalliseen asentoon, jolloin Tuomas sai tahtonsa täytetyksi. Hän asettui veneen perään ja sanoi:
"No soudahan, niin minä ohjaan." Kisaillen, päästäen tuontuostakin äänekkäitä nauruja ja pärskyttäen vettä toistensa päälle lähenivät he luostarin rantaa. Lemunselältä tuli muuan vene, jossa oli mies ja nainen, ja kulki läheltä heidän ohitseen. Kumpikin katsoi suu auki ja päätään matkan mukaan kääntäen noita vallattomia kisailijoita, joista toinen oli nunnanpuvussa ja toinen liko märkänä. Mutta Tuomas ja Ursula eivät panneet heihin mitään huomiota.
Vasta rantaan päästyä muisti Ursula Kaarinan kirjeen. Hän otti sen vyönsä alta ja kysyi:
"Lupaatko toimittaa tämän munkkiluostarin puolelle veli Andreakselle?
Sinähän tunnet hänet hyvin."
"Miksei? Mutta mikä taikakalu se on? Ethän vain häntäkin mukaasi houkuttele?"