"Johan nyt toki! Ihan ääneensä itkettiin. Mutta kuulehan sinä kummaa. Kun koko sisarlauma minun palatessani oli koolla konventtituvassa ja abbedissa kiljui minulle kuin syötävä, sanoo Kaarina yhtäkkiä, että hän lähtee myöskin pois luostarista. Olisitpa silloin ollut näkemässä, kuinka abbedissan hahmo muuttui. Ja entäs Elina parka sitten. Hän oli Kaarinan sanat kuullessaan kuin haudasta vasta noussut haamu. Ei kukaan puhunut mitään ja silloin astuu Elina Kaarinan eteen, viittaa häneen kolmasti sormellaan ja sanoo: 'voi sisar parka, kun olet myönyt sielusi!' Itse abbedissa ei saanut sanaakaan suustaan."
"No onko Kaarinakin sitten jo luostarin ulkopuolella?"
"Ei hän ihan vielä ole, mutta tänään tai huomenna hän varmasti tulee.
Koettavat kai saada häntä taivutetuksi jäämään."
"Mutta eikö sinua koetettu pidättää?"
"Mitäs vielä! Minähän sanoinkin heti konventtitupaan tultuani, että nyt minä lähden tästä talosta ja sillä hyvä. Vaadinpa vielä lähtiessäni kivenkovaan niitä hopeitakin, jotka äitini antoi luostarille."
"Saitkos?"
"Jopa kai! Mutta kyllä ne sieltä vielä lähtevätkin, jahka kuninkaalta tulee käsky."
"Kyllä kai nyt Anttikin heittää niskastaan munkinkaavun."
Antista puheen tultua tiedusteli Ursula Kaarinan kirjelappua.
"Eilen eivät laskeneet minua hänen luokseen", vastasi Tuomas, "kun sanoivat hänen olevan sairaana, ja vielä vähemmän taitavat minulle nyt porttiaan avata, kun minut on tuomittu laputtamaan pois luostarin alueilta. Mutta jospa pistäytyisin varsin kirkkoon, kukaties sieltä käsin saan sen jotenkuten toimitetuksi."