Kaaho-Pietari oli heti rantaan päästyään noussut kirkkoon ja nyt seurasi Tuomas hänen jälestään, Ursulan jäädessä ulos. Kirkossa tapasi Tuomas ihmeekseen Antin, joka kalpeana ja riutuneena seisoi ovensuupuolessa pilarin nojassa. Kenenkään huomaamatta pisti Tuomas hänelle kirjelapun ja kuiskasi: "Se on Kaarinalta."
Alakuloisena ja masentuneena oli Antti seurannut messua, sillä kun lehteriltä ei erottautunutkaan Kaarinan ääntä, oli hänen äskeinen kirkas mielialansa yhtäkkiä sumentunut. Kun Tuomas kuiskasi hänelle asiansa, säpsähti hän kuullessaan Kaarinan nimen eikä heti kyennyt tajuamaan, mistä oli kysymys.
"Ursula on lähtenyt luostarista ja Kaarina kuuluu myös lähtevän", kuiskasi Tuomas edelleen.
Antti tuijotti häneen hetken mitään vastaamatta ja lähti sitten nopeasti kirkosta, puristaen kourassaan saamaansa kirjelippua. Hän meni takaisin puutarhaan, etsi sieltä rauhallisimman kolkan, istui maahan ja alkoi lukea kirjettä. Sanat pyörivät hänen silmissään, hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, samalla kuin hänen rintansa täytti rajaton riemastus.
* * * * *
Seuraavana päivänä laski luostarin laivarantaan vene, josta nousi maalle piispa Agricola sihteerinsä ja kahden kaniikin kanssa. Isä Henrikki oli heitä vastassa munkkiluostarin portissa ja saattoi heidät kirkkoon, jossa nona-messun juuri piti alkaa. Messun jälkeen tarkasti piispa kirkon omaisuuden sekä munkkien asumukset, minkä jälkeen hän kutsutti veljeskunnan koolle konventtitupaan.
Saatuaan Kaaho-Pietarilta eilen kuulla piispan tulosta, oli veljillä ollut neuvotteluja siitä, kuinka heidän tuli suhtautua tuohon lutherilaiseen piispaan. Veli Tuomas oli tehnyt jyrkkiä ehdotuksia, että piispaa ei olisi lainkaan laskettava luostariin tai ainakaan ei antauduttava hänen kanssaan minkäänlaisiin keskusteluihin. Sen vuoksi hän ei nyt saapunutkaan konventtitupaan, vaan vetäytyi synkkänä ja vihaisena puutarhaan.
Mieliala konventtitupaan kokoontuneiden veljien keskuudessa tuntui aluksi uhkaavalta ja piispaan heitettiin kyräileviä katseita.
"Kuten te, rakkaat veljet, tiedätte, ovat maamme toiset luostarit jo kokonaan hajonneet", alkoi piispa, "eikä tämäkään viimeinen luostari voi enää kauan pysyä pystyssä, kun kirkkomme sekä oppi että jumalanpalvelusjärjestys yhä enemmän puhdistuu ihmislisistä ja muuttuu evankeeliseksi. Sentähden on niillä veljillä, jotka haluavat jättää luostarin, siihen täysi vapaus ja pappisveljillä on tilaisuus päästä seurakuntapapeiksi. Nykyään on kaksi papinpaikkaa vapaana ja lisää paikkoja tulee tietysti tuonnempana. Haluaako kukaan veljistä ottaa näitä virkoja vastaan?"
Syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä piispan tyyni ja avonainen katse siirtyi veljestä toiseen. Lopuksi pysähtyivät hänen silmänsä Anttiin, joka oli asettunut huoneen ovipuoleen. Antti punastui ja painoi katseensa alas, mutta nosti sitten yhtäkkiä päänsä ja lausui kiireesti: