(Jos huovi oisin, ratsastaisin; rosvo, niin mä ryösteleisin;
En oo rosvo enkä huovi, oonhan köyhä Foibon poika.)
Samassa keskeytti hän laulun, huomatessaan ovella Antin. Häneen viitaten huusi hän:
"Katsokaa, tuolla tulee se unennäkijä! Ottakaamme ja heittäkäämme hänet tuonne kuivaan kuoppaan, myydäksemme hänet sitten kolmestakymmenestä hopeapenningistä ismaelilaisille kauppiaille, kun he ensi kerran kulkevat tästä ohi."
Meluten ympäröi poikalauma Antin ja alkoi raahata häntä ovinurkkaa kohti. Siellä oli kosteus mädättänyt lankut, niin että lattiaan oli murtunut suuri aukko, josta pimeä kellari ammotti. Sinne aikoivat he hilata Antin. Tässä kovakouraisessa leikissä oli takana hiukan tottakin, sillä Antti oli koulun etevin oppilas ja sellaisena mestari Juustenin erikoinen suosikki, jota kohtaan toiset tunsivat kateutta. Kun pilan alkaja oli verrannut häntä Joosefiin, sattui se siis hyvin paikalleen.
Aukon reunalla riuhtasi Antti äkkiä itsensä irti ja löi voimainsa takaa korvalle erästä pitkää teiniä, joka innokkaimpana puuhasi hänen kuoppaan laskemistaan.
"Kah! onko katajassakin tervaa?" sanoi korvapuustin saanut hölmistyneenä ja koetti nauraa.
Antilla oli noussut kiukun kyyneleet silmiin.
"Voi äidin pikku pojua, elä nyt huoli itkeä, äiti hakee voileivän", koetti pitkä teini ilkastella, pidellen korvallistaan.
"Koiria te olette kaikki tyyni!" sähähti Antti, mutta hillitsi samassa itsensä, otti paperinsa, jotka olivat pirahtaneet olkiin, ja lähti nopeasti ulos.
Mielenkuohu huimasi hänen päätään ja porttiholviin tultuaan nojautui hän seinään. Samassa saapui siihen mestari Juusten.