Edellä kerrottuna iltana luettiin sisarten päivällisaterian kestäessä kirjasta "Tundalus, hänen näkynsä ja ilmestyksensä", seuraavat kappaleet:
"Kun Tundaluksen sielu enkelin seurassa oli kulkenut jonkun matkaa tuossa pimeässä rotkossa, sai hän yhtäkkiä nähdä pimeyden ruhtinaan ja helvetin pohjimmaisen syvyyden sekä nielun. Ja vaikka hänellä olisi ollut sata suuta ja jokaisessa suussa sata kieltä, ei hän olisi kyennyt luettelemaan tai kuvaamaan niitä äärettömiä tuskia ja sitä ääretöntä piinaa, jota kadotetut sielut siellä saivat kestää.
"Täällä näki hän siis helvetin ruhtinaan Luciferuksen, jonka koko ja suuruus kävi ylitse kaikkien niiden suurimpain ja kauheimpien petojen, joita hän milloinkaan oli nähnyt, ja hänestä tuntui kuin kaikki maailma olisi ollut niinkuin ei mitään hänen hirveän kokonsa rinnalla. Hän oli mustempi mustinta korppia ja hänellä oli ihmisen muoto ja haamu päästä niin jalkoihin, paitsi että hänellä oli lukemattomia käsiä kummallakin sivullaan ja niistä taas erkani tuhansia pienempiä käsiä. Ja hänen pesänsä oli kauhean suuri, nimittäin sata kyynärää pituudeltaan ja kymmenen kyynärää leveydeltään ja paksuudeltaan. Jokaisessa hänen kädessään oli kaksikymmentä sormea ja ne olivat pituudeltaan sata kyynärää sekä paksuudeltaan kymmenen kyynärää ympäri mitaten. Ja hänen jalkojensa luku oli yhtä suuri kuin käsien. Mutta kussakin jalassa oli sata kynttä tulisesta raudasta. Hänen nenänsä oli sangen törkeä ja pituudeltaan kymmenen kyynärää. Pyrstön pituus oli niinikään kymmenen kyynärää ja se oli täynnä sangen teräviä rautapiikkejä ja koukkuja, joilla hän raastoi luoksensa tuomittuja sieluja.
"Tämä hirmuinen kummitus makasi tulikuumalla rautahalsterilla, jonka alla lukematon joukko perkeleitä lietsoi palkeita ja piti vireillä iankaikkista tulta. Ja hänen ympärillään halsterilla oli kärventymässä niin suunnaton paljous perkeleitä ja kadotettuja sieluja, että on vaikeata uskoa, kuinka maailmassa aina hamasta sen alusta asti on voinut si'itä sellainen joukko henkiä."
Kun sisaret aterian päätyttyä tavallisessa kulkuejärjestyksessään lähtivät kirkkoon, lausui Ursula puoliääneen:
"Kylläpä se on koko mörkö. Hyi olkoon!"
"Mikä niin?" kysyi hänen rinnallaan asteleva sisar.
"No se helvetin pääriesa, josta luettiin. Mutta mahtanevatko ne olla tosia kaikki tuommoiset asiat? Hyi olkoon vieläkin kerran!" ja hän sylkäsi sivulleen.
Mutta Elina kohotti kuin säikähtyneenä päätään ja Kaarinasta näytti kuin aikoisi hän sanoa jotakin. Mitään hän ei kuitenkaan lausunut, vaan painoi päänsä jälleen alas ja sai entisen unissakävijä-ilmeensä.
Kirkosta tultua asettui Elina konventtituvassa tavalliseen paikkaansa uunin pielustassa ja alkoi ääneti jatkaa ompelustaan siitä, mihin hän sen eilen oli keskeyttänyt.