Kaarina oli tällä kertaa asettunut toiseen uunin pielustaan Elinaa vastapäätä. Hänkin työskenteli ääneti ja katsahti välistä Elinaan, saamatta häneltä kuitenkaan vastaan yhtään silmäystä. Itse oli hän siitä saakka kuin uutinen Antin tulosta luostariin levisi sisarten keskuuteen, elänyt kuin uutta elämää. Luostarin synkät suojat olivat muuttuneet valoisammiksi ja hänen oma ahdas sellinsä, jota hän aina oli niin kammoksunut, oli ikäänkuin avartunut. Hänen halutti yhtenään helähtää laulamaan kuten ennen kotona, mutta sitä ei sentään uskaltanut tehdä, vaikka abbedissakaan ei hänestä enää näyttänyt niin ankaralta ja tylyltä kuin ennen, jopa hän toisinaan saattoi ihan pitääkin hänestä. Mutta kun hänen riemuisa mielensä ei ollut päässyt lauluna purkautumaan, näkyi se sitä selvemmin hänen kasvojensa onnellisessa hohteessa. Sen oli Ursula piankin huomannut ja monesti oli hän jo nyhjässyt häntä ihmetellen, että "mikä sinuun, tyttö, on mennyt, kun noin juhannusjuustolta paistat?" Hän oli alituiseen pelännyt, että Ursula hoksaa syyn hänen iloonsa ja sitä hän ei olisi tahtonut. Elinalle hän olisi voinut salaisuutensa uskoa, mutta Elina ei sellaisista asioista välittänyt.
Silloin kun Antti ensi kertaa esiintyi alttaripalveluksessa, oli hän kaikista enimmän pelännyt, ettei ainoastaan Ursula, vaan muutkin sisaret huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Jo lehterille kuljettaessa oli hänen sydämensä lyönyt niin rajusti, että sen olisi luullut muidenkin kuulevan. Ja kun hän oli alhaalta kirkosta kuullut sanat: "Gloria Deo in excelsis — kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" sekä tuntenut Antin äänen, oli hän alkanut kautta ruumiinsa vapista.
"Sisaret älkööt lehteriaidan läpi kurkistelko kirkkoon enempää kuin mitä tarvitsevat pyhiä esineitä nähdäkseen ja pidättykööt kaikesta luvattomasta ja kevytmielisestä uteliaisuudesta, koska sen kautta herää sielun puhtautta vahingoittavia himoja", sanottiin luostarin säännöissä ja nykyinen abbedissa oli kyllä pitänyt huolen niiden tarkasta noudattamisesta tässäkin suhteessa. Mutta siitä huolimatta ei Kaarina kuullessaan Antin äänen alhaalta kirkosta, ollut voinut pidättyä astumasta ristikkoaidan luo ja tirkistämästä sen läpi. Ja hän olikin nähnyt Antin, joka seisoi juuri lehteriä vastapäätä olevan Pyhän Joakimin alttarin ääressä. Hänen kasvonsa olivat lehahtaneet hehkuvan kuumiksi ja nähdessään tonsuurin Antin päälaella, oli hän sydämessään tuntenut ihanan ja samalla tuskallisen pistoksen, sillä tuon kaiken oli Antti hänen tähtensä tehnyt. Kun abbedissa sitten oli kovakätisesti vetänyt hänet takaisin paikalleen, oli hän sitä tuskin huomannutkaan, yhtä vähän kuin Ursulan ilakoivia elkeitäkään, vaan yhtynyt niin täysin rinnoin nunnain kuorolauluun, että hän oli tuntenut varmasti Antin erottavan hänen äänensä toisten joukosta. Ja kun heidän vaiettuaan alhaalta jälleen kuului Antin ääni, oli siinäkin uusi sointu ja se tuli vastauksena juuri hänen laululleen.
Hän oli kyllä luullut huomanneensa, että useat sisarista, eikä ainoastaan Ursula, olivat alkaneet katsella häntä uteliaasti ja tutkistellen, mutta siihen ei hän ollut pannut sen suurempaa merkitystä. Hän eli kuin kokonaan toisessa maailmassa eikä hänen kasvoiltaan ollut näinä päivinä väistynyt onnellinen hymy. Pääsisikö hän koskaan sen kummemmin Anttia lähestymään tai kuinka heidän suhteensa ylimalkaan tulisi muodostumaan, siitä hän ei ollenkaan huolehtinut. Hän tunsi vain rajatonta riemastusta siitä, että Antti oli seurannut häntä ja oli nyt samojen muurien sisällä kuin hänkin. Että hän kuolettavan ikävän ja epätoivon jälkeen sai nyt joka päivä, vieläpä monta kertaa päivässä kuulla hänen äänensä, siinä oli hänelle kyllin toistaiseksi. Ja kirkko, jonka yhtämittaiset veisaamiset, rukousten lukemiset ja polvennotkistukset olivat tehneet hänelle kuten monelle muullekin sisarelle, vaikeaksi kidutuspaikaksi, oli nyt yhtäkkiä muuttunut pienen luostariyhteiskunnan viehättävimmäksi suojaksi.
* * * * *
Keskustelu konventtituvassa kävi väkinäisesti, sillä abbedissa oli itse saapuvilla ja hänen kylmät, vaanivat silmänsä hillitsivät tuokiossa jokaisen kielevämmän haasteluyrityksen. Yksi ja toinen silmäsi vähänväliä Ursulaa ikäänkuin hoputtaen häntä tavallisiin yhteentörmäyksiinsä abbedissan kanssa. Mutta Ursula oli tänä iltana jostakin syystä hyvin haluton kujeilemaan. Hän istui hiljaa työhönsä syventyneenä ja näytti tavallista miettiväisemmältä. Tuon tuostakin syntyi pitempi vaitiolo, jolloin kuului selvästi, kuinka tuuli kohahteli ikkunaluukkujen takana ja ilmanveto humisi uuninpiipussa.
"Kuuletteko — ruumisarkkua naulataan!" keskeytti joku sisarista äänettömyyden.
Kaikki säpsähtivät ja heristivät korviaan. Kuului selvästi seinäraution salamyhkäinen raksutus.
"Mitä se on?" tiedusteli sisar Agnes, joka oli huomannut toisten sisarten kuuntelevat asennot. Mutta kukaan ei vastannut hänelle ja priorissa lausui:
"Ja kynttiläkin tekee höylänlastuja."